Wanhan Raahen Joulukalenteri

Wanhan Raahen joulukalenteri helpottaa joulun odotuksen jännitystä. Joulun lähestyessä Raaheen laskeutuu ihan omalainen tunnelmansa kun Wanhan Raahen joulukalenteri avautuu, ikkuna kerrallaan Joulukuun ensimmäinen päivä lähtien. Ikkunoiden koristelusta vastaavat historiallisen, mutta eläväisen puukaupungin asukkaat, yrittäjät ja muut vanhoissa puutalokortteleissa toimijat. Jouluiset ikkunat ovat ihasteltavissa 1.12. - 6.1. 

Puhuva joulukalenteri kertoo tarinoita Wanhasta Raahesta

Raahelainen kirjailija Kirsti Vähäkangas on kirjoittanut jokaisen 24 ikkunan kohdalle historiallista tarinaa kertoen joko kyseisen talon historiasta tai muutoin Raahen historiasta. Tarinat julkaistaan tällä Visit Raahen sivulla aina päivä kerrallaan, kuvia voit ihailla myös Visit Raahen Facebookissa ja Instagramissa. Kun haluat jakaa omia kalenterikuviasi Wanhasta Raahesta, muistathan tägätä ne #visitraahe ja #wanhanraahenjoulukalenteri. Tarinat ovat myös kuunneltavissa Glopas-mobiilisovelluksessa. Voidaan siis sanoa, että meillä on Wanhassa Raahessa on puhuva joulukalenteri. Glopas-sovelluksen voi ladata maksutta älypuhelimesi Google Play -kaupasta tai App Storesta.

Kalenterin kuvia voit selata myös Raahen seutukunnan kuvapankissa.

Ota kartta mukaan jouluiselle kävelykierrokselle

Lataa tästä mukaan kierroksellesi oma kartta. Kartan pohjana on vanha säännölliseen ruutukaavaan perustuva puutalokorttelien alue. Pietari Brahen perustama Raahen kaupunki sai ensimmäisen asemakaavansa, säännöllisen ruutukaavan 1650. Suurin osa kaupungin puisesta rakennuskannasta periytyy 1810 kaupunkipalon jälkeiseltä ajalta 1800-luvun alkupuolelta. Lue lisää kaupungin rakentumisen vaiheista Wanhan Raahen omalta sivulta.

 Joulukuun 1. päivä
Brahenkatu 15, Vapaaseurakunta
Laivanvarustaja, varapormestari Matthias Junell (1766-1843) rakennutti tämän talon 1800-luvulla vähän tuhoisan kaupunkipalon (v. 1810) jälkeen.

Laivanvarustaja ja kunnallispormestari Junell
Vuonna 1794 Matthias Junell tuli kaupunginviskaaliksi räätälimestari Liljeforsin jälkeen. Hän toimi virassa vuoteen 1812. Hänellä oli kunnallispormestarin arvo. Hän toimi kauppaseuran rahastonhoitajana vuosina 1820-1840. Kauppaseura, joka hoiti kaupungin kaikkia kauppa-alaan kuuluvia asioita, piti melkein aina kokouksensa rahastonhoitajan luona.

Raahe ja lähiseudut olivat vuoden 1808 sodassa keskuspaikkoja. Venäläisten sotilaiden majoitustaakka rasitti kaupunkilaisia. Tammikuussa 1808 Oulun ja Raahen tullinhoitaja A. L. Runneberg pyysi, että hänen ja varapormestari Junellilta tullikamaria varten vuokraamansa huoneet vapautettaisiin majoitusvelvollisuudesta. Venäläinen päällikkö suostui tähän. Kun maaherra vahvisti asian, niin maistraatti ei voinut muuta kuin harmitella.

Junell toimi laivanvarustajana ja omisti osuuksia useissa purjelaivoissa, esimerkiksi kaljaasi Canopus, kaljaasi Hoppet ja kuunari Libertas. (Alma Söderhjelm: Raahen kaupunki 1649-1899).

Matthias ja Maria Elisabeth (s. 1759 o.s. Sparman) saivat rippikirjan mukaan neljä tytärtä. Talo siirtyi heidän jälkeensä Brita Sophia Junellin (s. 1797) omistukseen. (Samuli Paulaharju: Wanha Raahe).

Lastenkodin perustaja Hultman
Talon omisti 1800-luvun puolivälissä tullinhoitaja Gustaf Hultman ( s. 27.05.1825 Ekenäs). Hän on jäänyt Raahen historiaan henkilönä, joka harrasti kaupungin parasta.

Fruntimmersföreningen i Brahestad -nimellä toiminut yhdistys oli jo olemassa, kun tullinhoitaja Gustaf Hultman, joka nimitettiin virkaansa vuoden 1860 lopulla, ennakkoluulottomana miehenä keräsi Raahen porvarisnaisia koolle pohtimaan lastenkotitoiminnan aloittamista ja keinoja kaupungin vähävaraisten kärsimän hädän lieventämiseksi. Ennen kaikkea hän halusi parantaa kodittomien lasten asemaa.

Hultman oli sihteerinä päättävässä kokouksessa 31.1.1867, jolloin päätettiin tuota pikaa ryhtyä keräämään varoja muun ohella myös lastenkodin perustamista varten. Ensi askeleet lastenkotitoiminnassa voitiin ottaa jo vuonna 1867. Lue lisää lastenkodin tarinaa Matkailuoppaiden sivuilta.

Hultman osallistui myös yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Hänet valittiin 74 äänellä Raahen ensimmäiseen valtuustoon 12.10.1874 järjestetyssä valtuusmiesvaalissa. Vaalien ääniharava kauppias J. G. Rein sai 94 ääntä. (Muistojulkaisu Raahen 300-vuotisjuhlaan).

Raahessa harrastettiin purjelaivakaudella monenlaista kulttuuria. Miehillä oli aina kiirettä laivoissaan ja liikeasioissaan, mutta naiset olivat innokkaita sanan viljelijöitä. Kaikkein ahkerimpia kirjankäyttäjiä olivat Ollinsaaren Bergbomin tyttäret, tullinhoitajien Brunoun ja Hultmanin, tuomari Gottsmanin ja kauppias Henrik Montinin naiset. (Samuli Paulaharju: Wanha Raahe). Gustaf Hultman perheineen muutti vuonna 1877 Haminaan. Gustaf kuoli siellä 31.3.1885.

Talo vaihtaa omistajaa
Leskirouva Olivia Sovelius (1827-1897) osti talon vuonna 1882. Vuonna 1892 talon omistajaksi on merkitty sjötullvaktmästaren Alex. Lepistö. Vuonna 1895 kiinteistö siirtyi filosofiemag. G. A. Wangelin (1854-1924) omistukseen.

Gustaf Adolf Wangel muistetaan Raahen Alkeiskoulun (nyk. Keskuskoulu) ensimmäisenä rehtorina. Hän oli armoitettu musiikkimies. Hän johti mieskuoroa ja tilapäiskuoroja. Isänmaallisena miehenä hän oli aito runebergiläinen. Voimistelu oli hänen lempiaineensa. Hän toimi rehtorina vuodet 1912-1916 ja 1917-1922. (Valoa Veistoa Laulua ja Laskentoa / Raahen Keskuskoulu 100 vuotta)

Vapaakirkko arvokkaassa talossa
Vuonna 1937 kiinteistön osti Suomen Vapaakirkko. Vuonna 1989 Vapaaseurakunta sai lahjoituksena kirkkosaliin alttaritaulun. Sen on maalannut seurakuntaan kuulunut Riitta Tervo. Vuonna 1992 kiinteistö siirtyi Raahen Vapaaseurakunnan omistukseen.

Vuonna 2010 talossa tehtiin remonttia ja arvokas rakennus sai arvoisensa ehostuksen. Esimerkiksi viemärilinja uusittiin. Salin lattia varmistettiin kestämään suurikin paino.
Kauniit kakluunit korjattiin. Kirkkosalin kakluuni purettiin lattiatasoon ja siihen tehtiin täydellinen remontti. Kakluuniin muurattiin uusi sydän ja poskikanavat. Palomuuri kunnostettiin. Samana vuonna myös salin toinen kakluuni kunnostettiin. Kirkon kolmas kakluuni jäi tuolloin odottamaan vuoroaan.

Kakluunit on valmistettu Karjalan kannaksella Vahvialan kuntaan vuonna 1877 perustetussa Rakkolanjoen Kaakelitehtaassa. Rakkolanjoen uuneja ostettiin paljon Pietariin. Tiedetään, että ainakin kolme uunia kulkeutui Kannakselta Raaheen Brahenkatu 15:een. Ne koottiin ja muurattiin talossa 1800-1900 -lukujen vaihteessa. (Jaakko Kallela: juttu Raahen Seudussa 29.10.2010)

Raahen Vapaaseurakunnan pitkä taival
Raahessa vierailivat Suomen Vapaan lähetyksen työntekijät ja saarnaajat jo 1800-luvun lopussa. Myöhemmin 1920-luvulla Raahe oli ystäväpiirinä Oulun rekisteriseurakunnassa. Vuonna 1932 Oulun seurakunta aloitti Raahessa säännöllisen työn.

Raahen Vapaaseurakunta perustettiin vuonna 1934. Seurakunnan ensimmäinen työntekijä oli Väinö Välkiö. Pisimpään Raahen Vapaaseurakunnan työntekijänä toimi evankelista Aino Korhonen, jota pidettiin seurakunnan äitihahmona. Hän oli Raahessa jo 1930-luvulla ja tuli vakituiseksi työntekijäksi vuonna 1947. Hän työskenteli sananjulistajana ja pyhäkoulunopettajana vuoteen 1962.

Vapaaseurakunta rahoittaa monipuolista työtään muun muassa kirpputoritoiminnalla sekä lähetysilloista saaduilla tuotoilla. (Raahen Seutu 16.4.2004).

Lisätietoja Kirjastovirma ja Raahen Vapaaseurakunta
 

Joulukuun 2. päivä
Rantakatu 38
Vanhan kauppatorin (nyk. Myhrbergin puisto) äärellä asuivat purjelaivakaudella Soveliukset ja kadun toisella puolella Brahenkadulla Freitagit. Sekä Soveliuksen Matti-patruuni että Baltzar Freitag olivat Raahen rikkaimpia miehiä.

”Laivanvarustuksessa tarvittiin metritolokulla purjekangasta eli pultaania. Vuonna 1775 herrat Baltzar Freitag, Matts Sovelius ja Johan Frieman perustivat Buldaanitehtaan, jotta Raahen paatit eivät olleet tyystin ulkomaisten manufaktuurien varassa. Baltzar omisti isänsä tavoin laivoja, joilla kuljetti Raahen alueen tuotteita pääkaupunkiin Tukholmaan ja paluulastia takaisinpäin.”  Lue lisää Raahen museon sivulta 

”Matin miehisiä perillisiä oli toinen Johan Sovelius, upporikas vanhapoika, serkkunsa Catharina Freitagin ihailija, niin mahtava patruuni, että vetäisi sinisen verkapakan kadulle ja talonsa pihalle, kun Kustaa IV Aadolf Raahessa käydessään 1802 majoitettiin hänen luoksensa.

Johan eli 1770–1852, ja vanhana pikku ukkona, pitkä harmaa tukka riippuen pienen pyöreän hatun alta aina hartioille asti, keppi kädessä ja pieni rakkikoira perässä hän asteli kaupungilla ja joskus pysähtyi ’istumaan’ keppiinsä nojaten. Iltaisin ukko istuskeli komeassa rantatalossaan, piippalakki yömyssynä päässään ja katseli Freitagin taloa kadun toisella puolella.” Lue lisää Samuli Paulaharjun Wanha Raahe kokoelmasta 

Onneton rakkaustarina
Rakkaustarinan päärooleissa olivat serkukset Johan Sovelius (1770-1852) ja kauppias Balzar Freitagin tytär Catharina (1769-1840), joka asui Brahenkadun ja Rantakadun kulmassa, Rantakatu 38.Jo aivan nuoresta pitäen kerrottiin näiden nuorten viihtyneen hyvin toistensa seurassa. Kaupunkilaiset odottelivat jännittyneinä tulevia suuria häitä. Tiedettiin kyllä, etteivät serkukset saaneet avioitua, mutta kuninkaan luvalla sellainen olisi mahdollista. Tiedettiin, että lupaa avioliitolle oli haettu.

Molemmilla suvuilla oli vaikutusvaltaisia suosittelijoita Tukholmassa ja uskottiin, että lupa saataisiin. Hylkäävä päätös kuitenkin tuli, mutta Johan päätti uusia anomuksensa henkilökohtaisesti. Hän seilasi Tukholmaan, jossa pääsikin esittämään asian itse kuninkaalle, mutta lupaa ei heille vieläkään hellinnyt.Catharina ja Johan vannoivat ikuista uskollisuutta eivätkä ottaneet kuuleviin korviinsakaan muita aviopuolisoehdokkaita. Molemmille olisi kyllä ollut tarjokkaita aivan haitalle asti, sen verran hyvissä varoissa molempien perheet olivat. Catharina ja Johan teettivät itselleen kynttilänjalat, joissa päätettiin polttaa kynttilöitä aina silloin, kun oikein toista kaipasi ja räytyi.

Kun nuori kuningas Kustaa IV Adolf vuonna 1802 saapui Suomen vierailullaan Raaheen, hänet majoitettiin Johan Soveliuksen taloon. Vaikka Johan aivan varmasti kestitsi kuningasta puolisoineen miten parhaiten taisi, ja toimi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ei avioliittolupaa tuolloinkaan herunut. 

Suomen sodan jälkeen levisi Raaheenkin tietoja uudesta Suomen suurruhtinaasta, jonka mainittiin olevan lempeän ja ymmärtäväisen. Uusi avioliittolupa-anomus laadittiin, mutta aikanaan saatu päätös oli taaskin kielteinen. Tarina kertoo, että vielä kauan Johanin ja hänen Catharinansa kuoleman jälkeen nähtiin kynttilänvalojen tuikkivan ikkunoissa. Johanin kerrotaan vielä nykyäänkin kulkevan entisen talonsa huoneissa odottamassa kynttilöiden syttymistä vastapäisen talon ikkunassa.

Lisätietoja Raahen Matkailuoppaiden sivulta Messinkinen kynttilänjalka tarinasta

Joulukuun 3. päivä
Brahenkatu 13, Brahenkadun puoli, Kivi-Sovio, Hansa, Jyty ry
Tontin ensimmäiset rakennukset syntyivät vuonna 1812 ja rakennuttajana toimi kauppias Carl Gustaf Hedman. Hänen rakennuksensa eivät ole säilyneet. Hän oli rakennuttanut asuinrakennuksen tontin länsireunalle. Tämä oli hyvin vaatimaton satulakattoinen ja matala rakennus, joka käsitti leivintuvan, varaston ja aitan. Lisäksi hän oli rakennuttanut tontin eteläreunalle ulkorakennuksen. Varsinaista päärakennusta hän ei ehtinyt rakentaa, sillä hän joutui myymään kiinteistön tekemänsä konkurssin takia vuonna 1817.

Kivi-Sovio
Hedmanilta kiinteistön osti Johan Sovelius III (1770-1852). Häneltä se siirtyi Fredrik Sovelius I:lle (1778-1837). Fredrikin leski Catharina Frieman (1779-1855) rakennutti talon valmiiksi. Nykyinen päärakennus valmistui vuonna 1849. Rakennuksen mittasuhteisiin vaikuttaa poikkeuksellisen korkea kivijalka, johon jo alun pitäen sisustettiin puoti.

Catharina myi kiinteistön pojalleen Johan Sovelius IV:lle (1812-1853). Hän asui talossa vaimonsa Olivia Wilhelmiinan (o.s. Winsten 1827-1897) kanssa. Olivia oli pietarsaarelaisen kauppiaan tytär. Hänellä ja perheen kolmella pojalla oli 1/10 omistuksia Soveliusten laivoissa.

Raahen kolerakesä
Kuunari Wilkas oli rakennettu 1840-luvulla. Sen päällikkönä toimi merikapteeni Carl Albert Levón. Kun Wilkas juhannuksen 1853 tienoilla lähti matkaan, pääsi rouva Levónkin mukaan. Matka suuntautui Lyypekkiin. Tuohon aikaan laivat viipyivät satamissa viikkotolkulla, niinpä Levóneilla oli aikaa tutustua kaupungin nähtävyyksiin ja kyläillä Bencken ja Brattströmin perheessä. Brattströmeillä oli hyvin läheiset suhteet Raaheen. Vuonna 1880 laivanvarustaja Reinin Adele-tytär (1860-1886) tulisi solmimaan avioliiton Paul Brattströmin kanssa. Heidän tyttärestään Ellenistä tulisi rouva Sovio vuonna 1902.
Lue lisää 
Ellen Sovio - Sovion konsulinna

Viikko vierähti mukavasti Lyypekissä ja tuona aikana Wilkas lossasi ja lastasi. Saksaan vietiin potaskaa. Paluulastina Raaheen tuotiin kahvia, sokeria, siirappia, konjamiinimehua, viinejä, vaatetavaraa ja sefiirilankaa, joka on makean hapokas marenki.

Kun oli päästy avomerelle, perämies toi kapteenille tiedon, että merimies Nyberg oli sairastunut ankariin vatsanpoltteisiin. Kapteeni epäili tautia koleraksi, joka tuolloin raivosi Euroopassa. Suomessa siihen sairastui tuhansia ihmisiä vuonna 1853.

Kun Wilkas saapui Raaheen, merimies vaikutti terveeltä. Kuume oli laskenut ja vatsakivut hellittäneet. Lääkäri tuli tarkastamaan miehistön ennen kuin se pääsi maihin. Hän selitti, että kun oireet ovat ohitse, myös Nyberg voi poistua laivasta. Huonosti siinä kuitenkin kävi. Vaimo sairastui ja kuoli. Koleraan menehtyi kaikkiaan 20 henkilöä, heidän joukossaan 41-vuotias Johan Sovelius IV.

Johanin leski Olivia Wilhelmiina jatkoi taitavasti kauppaliikettä ja laivanvarustusta miehensä kuoleman jälkeen. Hän sai porvarioikeudet vuonna 1853.

Hansa-talo
Raahelaiset tuntevat rakennuksen Hansa-talona. Nimi tulee talossa vuosikymmenet toimineen ravintolan mukaan. 1970-luvun alussa Raahen kaupunki hankki Hansa-talon omistukseensa, ja Raahe-opisto toimi talossa pitkään. 2000-luvun alussa Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopisto piti talossa majaansa. Keväällä 2012 Raahen kansalaistaloyhdistys Jyty ry sai koko talon käyttöönsä.

Olivia kummittelee
Eräänä iltana työväenopiston opettaja tuli töihin ja sytytti valot Hansan alakertaan. Ulko-ovelta johtavat portaat ylös. Pimeästä yläkerrasta kuului naisen puhetta. Puhelinkeskustelu varmaan, ajatteli opettaja ja luuli, että toimiston väki tai rehtori on vielä ilta-aikaan töissä.

Portaissa ääni kuului selvemmin, mutta toimistoissa ei näkynyt valoja. Opettaja avasi toimiston oven ja hämmentyi niin, että ihokarvat nousivat pystyyn. Talo oli autio.

Toimistossa ja kahvihuoneessa hiljaisina aikoina istuessaan ovat talossa työskennelleet henkilöt kuulleet oven kolinan ja portaita nousevat askeleet. Toisen kerroksen huoneista voi kuulla puhetta, jonka sanoista ei saa selvää, vaikka yrittää kuunnella tarkasti. Kun huoneeseen menee, on vastassa vain pimeä tila ja hiljaisuus – ja Pekkatorin liikenneympyrässä kaartavien autojen hurina.

Toistuvien outojen tapahtumien jälkeen kummitusta alettiin kutsua Oliviaksi. 

Ikkunan koristelusta vastaa Raahen Kansalaistalo Jyty ry.

Lisätietoja
Henrik Lilius: Raahen Pekkatori
Eero Sovelius-Sovio: Soveliu-Sovio sukukirja ja Ihmisiä laivojen kaupungista
Felix Onkka: Tarinoita Raahesta ja lähiympäristöstä
Raahen kansalaistalo - Hansa-talon historiaa
Naisten ääni - Meeri Larsson

Aki Pulkkanen: Gunilla ja kummat kertomukset

 Joulukuun 4. päivä
Koulukatu 8, Koirakaveri
Tällä paikalla ovat 1930-luvulla toimineet Aallon ja Kallioisen leipomot. Kallioisen jälkeen Aurion talossa toimivat leipureina Niilo ja Hilma Jyränen. He muuttivat Tampereelta Raaheen 1930-luvun alussa. He siirsivät sittemmin liikkeensä Koulukatu 19:ään. Talo muistetaan Raahessa Aurion paperikauppana. 

Rakennuksessa toimivat tällä hetkellä Juha Lohtanderin liike ja Koirakaveri. 

Kallioisen leipomo
Aarne Kallioinen työskenteli Viljo-veljensä kanssa yhteisessä leipomossa Oulussa. Perheeseen syntyi kaksi lasta: Irja (s. 1925) ja Armas (s. 1926). Perhe muutti Raaheen Armaan syntymän jälkeen. Aarne Kallioinen ryhtyi pitämään leipomoa ja pientä pullapuotia Aallon jälkeen Aurion talossa Koulukadulla.

Kallioisten kolmas lapsi, Eila, syntyi vuonna 1931. Elina-äiti sairastui melko pian synnytyksen jälkeen rintatulehdukseen ja menehtyi sen aiheuttamaan verenmyrkytykseen. Aarne jäi yksin kolmen pienen lapsen kanssa. Hän jatkoi leipomotoimintaa. 

Elettiin vuotta 1933, kun Aarne eräänä aamuna oli tuttuun tapaansa lämmittänyt leipomon uunin, mutta hän oli laittanut pellit kiinni liian aikaisin. Hän sai häkämyrkytyksen. Hänet löydettiin leipomosta tajuttomana ja vietiin sairaalaan. Aarne nukkuu nyt ikiunta Viialan hautausmaassa. 

Lapset sijoitettiin sukulaisten perheisiin: Irja Jyväskylään ja Armas Viialaan. Eila sai kodin Raahesta Anna Halosen luota. 

Eila sai kodin Raahesta
Anna ja Hilda Halonen pitivät Raahessa Asemakadulla matkustajakoti-kahvila Koittoa (Asemakatu 4, puh. 274, 6 huonetta/14 petipaikkaa). He asuivat Saloisissa. 

Kallioisen leipomo sijaitsi Koulukadulla ja Pelastusarmeijan talo oli kadun toisella puolella, Koulukatu 13. Naimattomina pysyneet sisarukset Hilda ja Anna (1884-1969) Halonen toimivat aktiivisesti vapaaehtoistyössä Pelastusarmeijassa. Jälkipolvilla ei ole tarkkaa tietoa siitä, miten Eilasta tuli Anna Halosen kasvattityttö. Luultavasti hän otti Eilan (myöh. Huhtala) huostaansa joulun tienoilla vuonna 1933. 

Eila kirjoitti Raahen Joulu -lehdessä vuonna 1997 muun muassa näin: ”Kasvatusäitini Anna Halosen matkustajakoti sijaitsi Asemakadulla nykyisen Keskuskoulun vieressä. Talo oli erittäin kaunis Terijoelta kaksikymmentäluvulla tuotu entinen herrasväen huvila. Sen ikkunoita koristivat pienet, eriväriset lasiruudut. Jos katseli ulos keltaisen lasin lävitse, näytti päivä aurinkoiselta pilviselläkin säällä.” 

Raahen oppikoulun oppilasmatrikkelin mukaan Eila Huhtala kirjautui I luokalle vuonna 1944 ja pääsi keskikoulusta vuonna 1951. Keskikoulusta päästyään Eila oli parikymppinen nuori nainen ja valmis astumaan työelämään. Hän sai työpaikan Raahen Posti- ja Lennätinlaitokselta.

Aurion paperikauppa
Aurion paperikaupassa myytiin 1900-luvun puolivälissä monenlaisia toimistotarvikkeita ja erikoispapereita. Joulun alla sieltä sai ostaa joulukortteja, kuusen koristeita ja joulupaperia, johon lahjat käärittiin. Myynnissä oli esimerkiksi paperia, jossa valkoisella pohjalla vilesti sininuttuisia joulutonttuja punaisine tonttulakkeineen. Aattoiltana, kun lapset avasivat pakettinsa, äiti otti käärepaperit huolellisesti talteen. Lapset joskus ihmettelivät, mitä äiti käärepapereilla tekee. Se onkin yksi joulun suurista salaisuuksista.

Aurion kauppa oli Raahen paras lelukauppa. Näyteikkuna houkutteli tyttöjä äärelleen, sillä siellä komeilivat maailman ihanimmat nukenvaunut ja nuket. Luonnollisesti myös poikien leluja oli tarjolla.

Lisätietoja 
Naisten ääni - Eila Huhutala, leipurin tyttären kohtalo
Koirakaveri

Joulukuun 5. päivä
Brahenkatu 2, Heikun talo, Rantakadun puoli

Fredrik Sovelius vanhemman (1778-1837) talo tuhoutui tulipalossa vuonna 1810 ja hänen tonttinsa jäi uuden Isontorin (nyk. Pekkatori) alle. Sen tilalle hän sai entisen raatihuoneen tontin. Brahenkatu 2:ssa sijaitseva talo valmistui vuonna 1812. Fredrik Soveliuksen jälkeen talon omistivat Matts August Sovelius (1806-1870) ja Henrik (III) Sovelius (1817-1904).

Fredrik Wilhelm Sovelius (1880-1906) sai talon perintönä ja hänen kuolemansa jälkeen omistajana oli Jarl Sovio (1892-1940) vuoteen 1923, jolloin hän möi talon Antti Pietilälle. Pietilän omistamassa talossa oli sekä liiketoimintaa että vuokrahuoneistoja.

Raahen kaupunki osti talon Pietilän perikunnalta vuonna 1980. Omistajiensa mukaan puhutaan sekä Sovion että Pietilän talosta. Taloa on päätetty kutsua Heikun taloksi Henrik (Heikki) III (1817-1904) Sovion mukaan.

Tarkan markan mies Henrik Sovio

Henrik ei koskaan mennyt naimisiin. Hän oli nuorena rakastunut oululaiseen Liina Keckmaniin, mutta sai häneltä rukkaset. Liina solmi avioliiton Stenman-nimisen miehen kanssa. Kun perheellä oli rahavaikeuksia, auttoi hyväntahtoinen hylätty kosija heitä.

Ihmiset moittivat Henrikiä itaraksi, kun hän ei antanut anteeksi penniäkään ja kerjäläisellekin antoi vain jonkun pennin ja porttivahdille kolme penniä. Joskus vahti sai häneltä karamellin. Friimerkkejä pyyteleville poikasille hän luovutti ainoastaan yhden kerrallaan.

Hänellä oli ruoko-ongenvapoja aitassa. Kun pojat kerjäsivät niitä häneltä, hän antoi vavan, mutta oli otettava se mikä ensiksi käteen sattui. Kun merimiesten vaimot tulivat hakemaan aviomiestensä palkkoja, hän moitti heitä tuhlauksesta, kun he ostivat kahvia.

Heikku Sovio teki lahjoituksia

Helmikuun 12 päivänä vuonna 1897 tapahtui Raahen rautatiehankkeessa käänteentekevä tapaus. Valtuuston kokouksessa mukana ollut, lähes 80-vuotias suurporvari ja laivanvarustaja Henrik Sovelius jätti puheenjohtajalle kirjelmän, jossa hän sitoutuu maksamaan kaupungille 200.000 markkaa ratahanketta varten.

Patruunit kävivät usein Tukholmassa, niin myös Henrik. Eräällä matkallaan hän voitti arpajaisissa Herman Gustav af Sillénin (1857-1908) maalaaman Stridssjutning-nimisen öljymaalauksen. Kuningas Oscar II tarjoutui ostamaan taulun. Tuolloin Henrik lausui kuolemattomat sanat: ”Minä en tarvitse rahaa, mutta Raahe tarvitsee taulun.” Taulu koristaa nyt Raatihuoneen juhlasalia.

Kun Raahen museota perustettiin, Henrik lahjoitti siihen 2.000 markkaa. Vanhainkodille hän lahjoitti 50.000 markkaa ja lastenkodille 10.000 markkaa.

Hän perusti Soveliuksen sukusäätiön. Lahjoitus käsitti Rantakatu 26 -kiinteistöt ja 50.000 markkaa. Rakennus on vuokrattu Raahen museolle. 

Heikun haamu vaeltelee talossa

Brahenkatu 2:n sisäpihan nurkassa seisoo ikivanha karsseri, vankityrmä, jonne entisinä aikoina pahatekijät teljettiin tekosiaan miettimään. Voisi kuvitella, että vankityrmän asukkaiden henget haahuilisivat pihapiirissä. Mutta ei.

Harmaa ukko kulkee Brahenkatu 2:n toisessa kerroksessa. Sanotaan, että hänet voi nähdä iltaisin ikkunassa. Kesäpukuun pukeutuneen miehen kalpeat kasvot häilyvät, ja silmät tarkkailevat pihalla kulkevia ihmisiä. Heikun haamu vaeltelee rakennuksen yläkerrassa ja portaikossa.

Raahen kulttuuritoimen väki teki 1990-luvulla outoja havaintoja työskennellessään talossa iltaisin. Äkisti täyspuinen toimisto-ovi paukahti kiinni, niin että töissään ollut nainen hätääntyi. Ketään ei näkynyt. Pimeästä, tyhjästä yläkerroksesta on kuultu laahaavia ääniä. Mitä vanhana erakoituneen Henrikin haamu kaipaa? 

Kalenteri-ikkuna koristelusta vastaa Raahen kaupunki.

Lisätietoja
Eero Sovelius-Sovio: Ihmisiä laivojen kaupungista (kysy teosta kirjastosta)
Sovio-Sovelius Yhdistyksen kotisivu
Raahen Matkailuoppaat ry - Heikun talo
Aki Pulkkanen: Gunilla ja kummat kertomukset (Rappeluurian verkkokauppa)
 

 Joulukuun 6. päivä
Kauppakatu 31, Wanha apteekki

Entisaikaan apteekit olivat jopa suoranaisia sekatavarakauppoja, sillä valikoimiin eivät kuuluneet ainoastaan erilaiset ulkoisesti tai sisällisesti käytettävät pulverit, salvat ja pillerit, vaan valikoimaa täydensivät muun muassa suksivoiteet, mausteet, kenkälankit, tupakkatuotteet, kangasvärit sekä limonadit ja kivennäisvedet. Aikana ennen bensa-asemia kuului tuotevalikoimaan jopa polttoaine, jota apteekeista hankkivat ensimmäisten polttomoottorilla toimivien autojen omistajat saadakseen kulkupelinsä liikkeelle.

Toisin kuin nykyään, apteekkien lääkkeet eivät tulleet valmiiksi pakattuina lääketehtaista, vaan ne valmistettiin paikan päällä kulloisenkin asiakkaan tarpeen mukaan. Apteekin offisiinissa asiakas ojensi lääkemääräyksen tiskin takana odottavalle farmaseutille tai apteekkioppilaalle eli tapille, joka sitten toimitti reseptin peremmälle työtiloihin. Osa lääkkeenvalmistukseen tarvittavista rohdoksista tuli tukkuliikkeistä ja luonnonantimet, kuten mustikat ja valeriana, paikallisilta kerääjiltä, mutta apteekkareilla oli myös omia ryytimaita, joista lääkeaineksia kerättiin.

1900-luvun alkupuolella lääkkeen valmistusajaksi ilmoitettiin noin tunti, sillä raaka-aineiden hakemiseen, tarkkuutta vaativaan valmistukseen, pakkaamiseen ja hinnoitteluun kului aikaa etenkin jos työvuorossa oli vain yksi työntekijä. Odotusta varten asiakkaalle annettiin vastamerkki, ikään kuin vuoronumero, jota vastaan saattoi lääkkeensä myöhemmin noutaa. Jos tarve lääkkeille iski öiseen aikaan, niin eipä hätää. Apteekissa oli aina joku tisurissa valmiina palvelemaan asiakkaita ovikellon soidessa. Tisuri sijaitsi nykyiseen apteekkimuseoon laitetussa rohdoskammarissa ja sinne oli päivystäjälle peti sijattuna nukkumista varten.

Talvisaikaan apteekista lienee haettu apua nykyäänkin tuttuihin pakkassäässä ulkoilun aiheuttamiin ikäviin pikkuvaivoihin kuten vaikkapa hiihtomonoista aiheutuneisiin hiertymiin tai kipakan viiman palelluttamiin nenänpäihin ja poskiin. Entisajan apteekista avuksi kylmänkyhmyihin haettiin Ichtyolia tai kaliumjodidisalvaa, hankaamahaavoihin kalmejsalvaa joka auttoi myös jänteenvenähdyksiin, joita niitäkin talviurheillessa saattoi tulla. Nirhaumiin ja haavoihin oli avuksi tarjolla muun muassa lyijyvettä ja karboliöljyä. Ja mihinpä vaivaan ei olisi vanha kunnon kamferi tepsinyt!

Kausiflunssat ja muut talviajan epidemiat ovat ennenkin olleet tuttuja juttuja. Entivanhaan äänen käheyteen saattoi apteekista hakea avuksi Emsinpastilleja tai eetteritärpättiä, nuhaan Mentolinia, yskään Ruotsin kuninkaan rintatippoja tai Sjömanin rintapulveria. 1900-luvun alkupuolelta on peräisin myös edelleen myynnissä oleva takuuvarma yskäntaltuttaja, Patentti Yskänlääke. Mainitut yskänlääkkeet olivat vain aikuisille, lapset saivat yskän hoitoon Altteesiirappia, anistippoja ja salmiakkimikstuuraa. Kuumetta hoidettiin Kiinatipoilla ja kameliteellä, vilustumista vastaan nautittiin preservaavia tippoja eli pistostippoja. No, nauttiminen saattaa olla väärä sana, sillä yleensä erilaiset tipat ja tropit olivat perin karmaisevan makuisia. Lieköhän ajatuksena ollut ”mitä pahemman makuista, sitä tehokkaampaa.”?

Ikkuna 6:n teksti: Raahen museo

Lisätietoja
Raahen Museo - Wanha Apteekki
Raahen Museo - Apteekkihistoriaa

 Joulukuun 7. päivä
Pitkänkarinkatu 9, Kirkkokadun puolella sijaitseva rivitalo

Pitkänkarinkadun ja Kirkkokadun kulmassa nykyisten rakennusten paikalla sijaitsi 1980-luvulle saakka Paavo Viitamäen kiinteistö, 2117 neliön kokoinen kulmatontti. Viitamäen talossa oli 2 asuttua huonetta ja peräkamari, joka oli kylmillään. Pihapiirissä seisoi rivi rakennuksia: navetta, talli, 2 varastorakennusta, ulkohuussi ja kellari. Saunaa ei ollut.

Katinhännän talot lämmitettiin puilla kakluunissa ja hellassa, ei ollut kaukolämmitystä eikä
sähkölämmitystä. Viitamäellä puiden saanti oli helppoa, kun Paavo oli Santaholmalla
töissä ja sai sieltä tuoreita kilipukoita. Kun Mikkolan Matti toi kilipukkakuution ja kun se varastoitiin liiteriin, alimmaisista puista tippui vesi. Joillakin naapureilla oli varaa ostaa halkoja. Niitä möivät Osuuskauppa ja yksityiset metsänomistajat.

Kirkkokadun puolella Viitamäen pihamaasta lohkaisi ison osan perunamaa, lisäksi pihan ryytimaa tuotti mansikoita ja 8 viinimarjapensaasta saatiin talveksi vitamiinipitoista mehua.

Naapurissa saunottiin

Viitamäet kävivät toisinaan saunomassa Niemen saunassa Reiponkadulla, mutta hyvin usein perhe saunoi naapurissa asuneen suutari Jussi Raution saunassa. Sauna oli pieni maalattiainen rakennus, jossa talvella jalat paleltuivat ja pää paloi. Viitamäki lapioi talvisin uran tontiltaan Raution saunalle, ettei tarvinnut kiertää kadun kautta. Virallinen kulkutie meni ja menee nytkin Kirkkokadulta Madetojan pihan reunaa. Madetojan talo seisoo entisellä paikallaan Kirkkokadulla.

Santaholma ja pesutupa työllistivät

Paavo Viitamäki (1902-1975) työskenteli Santaholman sahalla 22 vuotta. Sahan toiminnan loputtua työtä löytyi Raahen kaupungin palveluksesta ruoppaajista, jotka ruoppasivat Lapaluodon satamaa. Helmi-rouva (1909-1987) ahersi pesutuvan hoitajana kaupungin omistamassa pesutuvassa, joka sijaitsi Jaakopin kaivon lähellä Reiponkadulla. Hänen tehtävänään oli hoitaa pyykkäreiden vuorovaraukset ja tilittää maksut kaupungin kassaan. Usein Helmi myös pesi pyykkiä kaupunkilaisille maksua vastaan.

Katinhännän pojat

Katinhännän pojan näkövinkkelistä Velkaperä ja Miljoonaperä olivat kaukana, kuin eri kaupunkeja. Kun Velkaperän ja Miljoonaperän pojat pyrkivät Katinhäntään, niin sotahan siitä tuli. Katinhännän laidalla oli Tuomikosken tyhjä lato. Sinne Männistön joukot linnoittautuivat. Miljoonaperän ja Velkaperän pojat yrittivät vallata ladon.

Aseina käytettiin itse katajasta valmistettuja jousipyssyjä. Nuolenkärjet tehtiin tarkoituksella pallopäisiksi, ettei niillä voinut vahingoittaa ”vihollista”. Ilmakivääreitäkin pojat värkkäsivät, mutta niitä ei käytetty sota-aseina. Ritsoja sen sijaan käytettiin sotaleikissä. Kerran Männistön Pekan otsaan osui kivi ja häneltä meni taju. Sotatantereelle laskeutui välittömästi rauha, kaikki riensivät katsomaan miten pojalle kävi. Sota jatkui, kun Pekka oli päässyt takaisin tolpillleen.

Talvisin Katinhännän pojat pelasivat jääkiekkoa Pitkänkarinkadulla. Katupeliä pelattiin ilman luistimia. Haverisen Manne oli kaupungilla töissä ja aurasi Pitkänkarinkadun puhtaaksi niin leveästi, että siinä oli hyvä pelata. Raahessa oli vähän autoja, eikä niistä ollut mitään haittaa poikien katupeleille. Kun ikää karttui, tulivat poikien talvisiin harrastuksiin mukaan myös jääkiekkopelit Pikkulahdella. Oli hankittava hokkarit, piti opetella luistelemaan. Pojat itse vastasivat pelipaikan kunnossapidosta.

Uudet talot vuonna 1986

Nykyään tontilla sijaitsee 2 vuonna 1986 valmistunutta rakennusta: luhtitalo Pitkänkarinkadun varrella ja kolmen perheen rivitalo Kirkkokadun puolella. Joulukalenterin ikkuna avautuu Kirkkokadun puolella sijaitsevan rivitalon ikkunassa.

Lisätietoja
Kirsti Vähäkangas: Juorupeili ja Tolokun väkiä, raahelaisia 

 Joulukuun 8. päivä
Kirkkokatu 19, Pekkatorin puoli, Langin Kauppahuone

Langin talo Pekkatorin luoteiskulman länsikyljellä on kauppias ja raatimies Johan Langin (1745-1823) rakennuttama. Purjelaivakaudella hän oli kaupungin vaikutusvaltaisimpia henkilöitä. Hän oli myös Raahen rikkaimpia miehiä ja hänen laivanvarustamonsa oli kaupungin suurimpia.

Lang aloitti rakennustoimintansa vuonna 1811 pystyttämällä aluksi pihalle sivurakennuksen (Kirkkokatu 19). Seuraavana vuonna valmistui päärakennus (Brahenkatu 10).

Kun väenpirtissä kummitteli

Kauppakartanon yhteydessä oli väenpirtti, jossa rengit asuivat. Ylämaan miehet yöpyivät siellä, kun he tulivat tekemään kauppoja Langin kanssa. Rengit eivät tykänneet eräästä huonotapaisesta sydänmaan ukosta, mutta aina kun hän teki kauppoja isännän kanssa, niin hänet majoitettiin väenpirttiin.

Rengit olivat kerran huomanneet, että ukko pelkää kummituksia. Niinpä he virittivät tuvan kattoon, aivan vierassängyn kohdalle säkkinipun, josta meni koukkujen kautta kaksinkertainen karhulanka yhden rengin ulottuville. He tekivät lankaan solmuja merkiksi, niin että sitä saattoi laskea sopivalle korkeudella vaikka pilkkopimeässä.

Iltapuhteella rengit kertoivat ukolle Langin kauppahuoneen kummituksista, verinaamaisista tonttu-ukoista ja merimiesten haamuista, jotka haahuilevat myös väenpirtissä. Kun öljylamppu puhallettiin sammuksiin, väki kävi nukkumaan jännittyneessä mielentilassa.

- Nyt se taas liikkuu, kuiskasi renki toiselle. – Mikä liikkuu? sydänmaan ukko kyseli pelokkaana. Silloin rengit löysäsivät säkkinuppua sen verran, että se hipaisi ukon kasvoja. Ukko säikähti ja karjaisi niin että väentuvan seinät tärisivät.

Rengit sytyttivät lampun. – Mestauskallion haamu se varmaan on. Se ruukaa käyvä täälä päätään ehtimäsä, renki selosti ukolle, joka oli kalmankapea pelosta. 

Rengit puhalsivat lampun sammuksiin. Väentuvassa yritettiin nukkua, mutta ukko ei saanut unta, vaan sytytti lampun, keräsi kamppeensa ja lähti yönselkään toista kortteeria etsimään.

Kauppahuone apelta vävylle

Langin kauppahuone periytyi kahdesti apelta vävylle. Ensin kauppias ja laivanvarustaja Johan Langilta Zacharias Franzénille ja kauppaneuvos Zacharias Franzénin kuoleman jälkeen monista vävyistä liikkeen johtoon tuli Fredrik Sovelius nuorempi. 

Johan Langin tyttären Johanna Gustavan ja Charlottan avioituessa Oululaisen kauppiassuvun poikien Zacharias ja Johan Franzenin kanssa liitettiin yhteen tuon ajan Pohjois-Suomen kaksi merkittävintä kauppiassukua. Kauppahuoneessa on vaikuttanut kaikki Raahen mahtisuvut - Lang, Franzen ja Sovelius.

Kauppaneuvos Zacharias Franzénin kuoleman jälkeen monista vävyistä liikkeen johtoon tuli Fredrik Sovelius nuorempi. Johan Lang Oy:n liiketoiminta päättyi konkurssiin vuonna 1934.

Langin Kauppahuone

Kirkkokadun varrella sijaitsevassa sivurakennuksessa avattiin Langin Kauppahuoneen kahvila kesällä 2017. Talossa on tarjolla myös majoituspalveluja. Myös Brahenkatu 10:ssä on nykyisen Langin Kauppahuoneen toimintaa.

Lisätietoja
Aki Pulkkanen: Gunilla ja kummat kertomukset
Langin Kauppahuone - Kauppahuoneen historiaa

 Joulukuun 9. päivä, Annanpäivä

Brahenkatu 17, Reiponkadun puoli, Patala, Raahe-opisto

Ajatus perustaa työväenopisto Raaheen syntyi 47 vuotta myöhemmin kuin ensimmäinen opisto maassamme aloitti toimintansa. Raahen seminaarin opettajainkokouksessa oli Sortavalan seminaarin johtaja Pankakoski ihmetellyt ”ettei Raahessa ollut mitään tilaisuutta esimerkiksi jonkun 16-vuotiaan palvelustytön opiskella ja kehittää henkisiä harrastuksiaan”.

Seminaarin lehtori Lyyli Miettinen (1888-1973) kutsui joitakin asiasta kiinnostuneita raatihuoneeseen 4.2.1946. Kokoontuneet valitsivat toimikunnan, joka teki kaupunginhallitukselle esityksen kunnallisen opiston perustamisesta. Esitys hylättiin.

Sitten kutsuttiin koolle yleinen kokous kansakouluun (nyk. Keskuskoulu) 14.2.1946. Kokous päätti perustaa kannatusyhdistyksen, jolle kokous hyväksyi alustavasti säännöt. Kannatusyhdistys käynnisti työväenopistotoiminnan.

Patalan haamu – totta vai tarua

Patalan nimellä tunnettu rakennus rakennettiin vuonna 1810 riehuneen kaupunkipalon jälkeen. Reiponkadun puoleinen siipi valmistui vuosi palon jälkeen ja Brahenkadun puoleinen pääsiipi vuonna 1815.

Vuonna 1966 seminaarin ruokalaosuuskunta Oma Pata myi tämän kiinteistön Raahen kaupungille. Opistotalo Patala on nykyään yksi Raahe-opiston toimipaikoista.

Patalan yläkerrassa haahuilevasta haamusta on tehty useita havaintoja. Kummitus on talolle vaarallinen: sähköliesi on ollut toistuvasti päällä, ja punaisena hehkuvat hellanlevyt ovat aiheuttaneet tulipalovaaran. Vaikka hellan käytössä on noudatettu suurta huolellisuutta, keittolevyt ovat öiseen aikaan menneet päälle ja hehkuneet aamulla tulipunaisina. Nykyisin hellan sulake ruuvataan irti yöksi.

Talon kaapit ja sisäovet reuhottavat auki aamulla, vaikka taloa pitkään siivonnut työntekijä vakuuttaa sulkeneensa ne huolellisesti lähtiessään. Yläkerran lattia narisee raskaiden askelten alla, vaikka siellä ei ole ketään.

Vielä viime vuosinakin alasalissa käsitöitä tehneet naiset ovat kertoneet, että he ovat kuulleet yläkerrasta levottomien askelien kulkevan huoneen laidasta lailtaan. Koko luokka on kuullut askeleet, kun työt on keskeytetty ja kuunneltu. Rohkeimmat ovat käyneet yläkerrassa katsomassa, mutta eivät ole nähneet ketään. Hiljentyneessä talossa kulkeminen iltaisin vaatii rohkeutta.

Yläkerrassa on vierashuone opistossa vieraileville luennoitsijoille. Kerran matkasta väsynyt opettaja jäi odottamaan seuraavan päivän oppituntia hiljaiseen taloon. Kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiitään pitkin, kun huoneen ovella näkyi ihmishahmo. Kun opettaja meinasi kysyä jotakin hahmolta, tämä hävisi ja talossa oli ihan hiirenhiljaista. Vasta seuraavana päivänä hän sai kuulla talon oudoista askelista.

Kuka talossa kummittelee? Kummitteleeko talossa Patalan helloista huolehtiva keittäjä seminaarilaisten ajoilta vai yllättäen poisnukkunut talon siivooja?

Lisätietoja
Naisten ääni - Meeri Larsson: Raahen Työväenopisto 50 vuotta
Naisten ääni - Helena Holappa
Raahe-opisto
Aki Pulkkanen: Gunilla ja kummat kertomukset

Olipa kerran vuojesa tuo Annanpäivän aamu

Ennen vanahaan täälä Raahesa ruukattiin rumpata Annanpäivää oikeen olan takkaa. Raahelaiset pukkeutu eriskummallissiin hynttyisiin niin, ettei niitä ois tunnistettu. Miesväki saatto kiskasta hammeen päälle ja vetästä jonku hurtuukin naamalle. Naiset kaappas päällesä merimieskamppeet tahi jotaki muuta ryysyä, josta ei rannit heti honannu kuka siinä mekastaa. Völijyyn otettiin kattilankansia, kapustoita ja muita rämisyttimiä, joilla saatiin aikaseksi kova mekkala.

Rymysakki hommautu liikkeelle ennen sianpieremää joskus nelijän, viijen kieppeillä ja lähti herättelleen Annoja. Kovan mekkalan kans sakki meni Annan akkunan alle nimipäivää juhulistaan. Annat tiesi oottaa vierailua ja jokku pistouvas nisukahavit.

Kyllähän siinä rannikki heräs ja koirat rupes haukkuun. Vaikka meteli oli melekonen, niin kukkaan ei hermostunu paitsi kerran yks pappi, ku sen piika oli pökässy pappilaan piiloon Annanpäiväksi. Ja tietenki onnittelijat puulas perrään. Pappi suuttu tulliin tappuroihin ja tähän se lysti sitte loppu. Näin kertoo perimätieto.

Lisätietoja
Raahen Museo Annanpäivästä jouluun 
 
Annanpäivän ohjelma, pdf-tiedosto

Joulukuun 10. päivä

Brahenkatu 11, Oppitukka, Pekkatorin puoleinen ikkuna (Kirkkokadun puolella)

Raahen kaupunki tuhoutui lähes kokonaan vuonna 1810 tuhoisassa kaupunkipalossa. Palon jälkeen kaupunkiin laadittiin uusi asemakaava. Keskelle kaupunkia tuli tori, nykyinen Pekkatori. Raatihuone suunniteltiin rakennettavaksi sille tontille, jossa tänä päivänä toimii Raahen ammattiopiston Oppitukka.

Kistu ja vaakahuone

Vankila kuului ensimmäisiin palon jälkeen valmistuneisiin julkisiin rakennuksiin. Kyseessä oli tavanomainen kistu, jonne joutuivat häiriköt ja tutkintovangit. Kistu sijaitsi raatihuoneen tontin eteläreunassa. Se oli tontin levyinen satulakattoinen rakennus. Parituvan länsipäässä oli putka ja toinen tuvista toimi vanginvartijan asuntona. Vaakahuone sijaitsi itäreunan eteläpäässä. Rakennukset oli sijoitettu tontille silmällä pitäen tulevaa raatihuonetta, jota ei koskaan rakennettu.

Tontti myyntiin

Raahen raatihuonekysymys oli vuonna 1862 saanut ratkaisun, kun kaupunki osti tullinhoitaja Brunowilta Rantakadulla sijaitsevan omakotitalon. Pekkatorin kulman tontti kävi kaupungille tarpeettomaksi, se myytiin huutokaupalla vuonna 1864.

Korkeimman tarjouksen teki kauppias Petter Frans Ahlqvist, joka ryhtyi rakentamaan tontille taloa. Hän kuoli ennen talon valmistumista. Laivapatruuni Johan Gustaf Rein (1821-1895) sai talon omistukseensa ja sai sen valmiiksi vuonna 1870. Taloa alettiin kutsua nimellä ”Uusi Reini”.

Reinin jälkeen kulmatalossa toimi Johan Langin liike, sitten Osuusliike Raahenseutu. Nyt talossa saavat koulutusta tulevaan ammattiinsa kampaajat ja parturit. 

Reinin tytöt Alice ja Adele

Reinin perheeseen syntyi viisi lasta, kolme tyttöä ja kaksi poikaa. Pojat ja yksi tyttäristä kuolivat muutaman vuoden ikäisinä. Alice-tytär (1869-1889) kihlautui tullinhoitaja Kajanderin kanssa. Hän kuoli aivokuumeeseen kesken häävalmistelujen. Hänet puettiin viimeiselle matkalleen hääpukuun, jonka hän oli hankkinut Tukholmasta. Toinen tyttäristä Adele (1860-1886) avioitui Lyypekkiläisen kauppiaan Paul Fredrik Brattströmin (1853-1890) kanssa.

Rouva Helene Charlotta Rein teki useita ulkomaanmatkoja Keski-Eurooppaan. Kerran, kun hän oli vierailemassa tyttärensä luona Lyypekissä, syttyi Raahen kauppakartanossa tulipalo. Kirjanpitäjä sähkötti rouva Reinille: ”Talo tulessa. Mitä tehdään?” Pikainen vastaus oli: ”Åsna!” (Aasi).

Adele kuoli vain 26-vuotiaana, mutta ehti synnyttää kolme tyttöä. Heistä keskimmäinen, Ellen, (1883-1966) vieraili usein Raahessa isovanhempiensa luona. Täällä hän tutustui tulevaan mieheensä Bertil Sovioon ja avioliiton myötä muutti Raaheen.

Naisten ääni - Ellen Sovio, Sovion konsulinna   

Kampaamon kolistelija

Reinin talon luona lapset aina pelkäsivät ja juoksivat sivu. Siinä kummitteli, kun siinä oli ennen ollut kistu. (Emma Vallenius 64 vuotta, 1923)

Outoja havaintoja ovat tehneet myös Oppitukan opiskelijat. Kukaan oppilaista ei halua jäädä rakennukseen yksin koulupäivän päätyttyä, sillä talon toisesta päädystä alkaa kuulua askelia ja metallista kolinaa aina, kun on talossa yksin. Äänet kumiset selvästi maan alta tai kellarista, eivät ulkoa kadulta. Niitä ei kuulu koskaan päiväsaikaan. Oppilaat ovat kuulleet myös epämiellyttävän oloista ihmisääntäkin, joka saa niskakarvat nousemaan pystyyn.

Ikkunan koristelusta vastaavat Oppitukan oppilaat.

Lisätietoja
Henrik Lilius: Raahen Pekkatori
Raahen Matkailuoppat Suurpalo Raahessa 1810
Samuli Paulaharju Wanha Raahe
Eero Sovelius-Sovio: Ihmisiä laivojen kaupungista (tiedustele kirjastoista)
Aki Pulkkanen: Gunilla ja kummat kertomukset
Koulutuskeskus BRAHE 
Hius- ja kauneudenhoitoalan perustutkinto
 

Joulukuun 11. päivä

Rantakatu 18, kalenteri-ikkuna Rantakadun puolella

Saaristokadun ja Rantakadun kulmassa on tuulia ja tuiskuja uhmaten seisonut puutalo vuosisadasta toiseen. Tontille rakennettiin 1700-luvulla pieni hirsitalo, jossa oli kaksi huonetta. Rakennuksessa on alun perin asunut Läksyn sukua. Rakennuksen alkuperäinen osa säilyi Raahen palossa vuonna 1810. Taloa on laajennettu kaksi kertaa Saaristokadun puolelle: uudempi puoli, kaksi huonetta, valmistui vuonna 1889.

Monta sukupolvea Läksyjä

Taloa on nimitetty Läksyn nurkaksi ja ranta on tunnettu Läksyn rantana. Kun Samuli Paulaharju haastatteli ja keräsi tietoja Wanha Raahe -teosta varten 1920-luvulla, hänellä oli apunaan joukko kaupungin asukkaita. Yksi vanhojen muistelijoista oli tullimies-kalastaja Kalle Läksy. Perimätiedon mukaan Paulaharju majaili Läksyn peräkamarissa Raahen-matkoillaan.

” Parhaillaan vanha Läksyn ukkokin, kova pyytömies, ammensi silakkaa ja painoi sitä suolaankin väliin puolikolmattasataa nelikkoa kesässä, vieden niitä sitten talvella Kuopion markkinoillekin.”

Vuonna 1952 Kalle Läksy oli lunastanut talon perikunnalta. Hän asui välihuoneessa kuolemaansa saakka. Rantakadun puoleisessa päässä kahdessa huoneessa asui pankinjohtaja August Läksy eläkevuosinaan. Hän osti kerrostalohuoneiston, johon muutti vuonna 1966.

Sirkka ja Esko Suomelan koti

Sirkka (1933-2000 o.s. Läksy) Suomela oli seitsemättä polvea Läksyjä, jotka ovat asuneet tätä taloa. Sirkka syntyi Kemissä, jonne hänen vanhempansa Karl Anders ja Edith Läksy muuttivat Rantakadulta, kun Karl sai sieltä tullimiehen paikan.

Vuonna 1952 tässä talossa juhlittiin Sirkka ja Esko (1929-2013) Suomelan häitä. Samassa tilaisuudessa juotiin Sirkan äidin Edithin hautajaiskahveja.

Sirkka työskenteli Raahen kaupungin palveluksessa noin 30 vuoden ajan. Toimistotyön ohella hänellä oli sekä kunnallisia että seurakunnallisia luottamustoimia. Matkailu oli hänelle mieluinen harrastus.

Esko oli paljasjalkainen raahelainen. Hän oli Rautaruukin ensimmäinen varsinainen työntekijä tehdasalueella. Toukokuussa 1961 linjakeppejä tekemään palkattu Suomela ei kuitenkaan jäänyt Rautaruukille, vaan teki sittemmin työuransa palomiehenä. Pihapiirissään hän harrasti puusepäntöitä. Kanssaihmisten iloksi hän soitteli hanuria. Hän kirjoitti päiväkirjaa ja riimitteli melkein asiasta kuin asiasta. Hän on sanoittanut jopa valsseja. 

Talossa oli kaksi kylmää eteistä. Välihuoneeksi kutsutusta huoneesta puhkaistiin ovi vanhan ja uuden puolen välille vuonna 1966. Tuolloin kaikki talon viisi huonetta tulivat Sirkka ja Esko Suomelan perheen käyttöön.

Vanhaa kunnioittaen remontoitu

Nykyiset omistajat ostivat talon vuonna 2016. He ovat tehneet remonttia, ja nyt toinen 1889 rakennetuista huoneista on makuuhuone ja toinen on keittiö. Seinät on levytetty ja tapetoitu. Katot on koolattu ja maalattu. Säilytystilaa saatiin hankkimalla komeroita. 

Keittiössä on näkyvillä yksi alkuperäinen hirsiseinä. Vanha puuhella on toimiva. Remonttia on tehty vanhaa kunnioittaen mutta nykyajan vaatimuksia vastaamaan. Keittiön ikkunoissa tuovat vanhan ajan tunnelmaa Kramsun Kaisin virkkaamin pitsein somistetut verhot. Kaisi asui 1950-luvulta alkaen kadun toisella puolella sijaitsevassa talossa.

Toinen kylmistä eteisistä on muutettu lämpimäksi tilaksi, se pitää sisällään kylpyhuoneen ja kodinhoitohuoneen. Talo lämpiää pönttöuunien yösähköllä, lisälämpöä tuottavat Porin Matit, jotka ovat perua 1950- ja 1960-luvuilta. Talossa on nyt 5 huonetta, asuinpinta-ala noin 100 neliötä. Pihapiirissä on useita piharakennuksia. 

Lisätietoja
Samuli Paulaharju - Wanha Raahe - Ulkopauhoilla (sivut 156, 160)
Kirsti Vähäkangas: Tolokun väkiä, raahelaisia 

 Joulukuun 12. päivä

Cortenkatu 13, ent. Himangan talo

Cortenkatu 13:ssa sijaitseva talo tunnetaan Raahessa Himangan talona. Johan Himanka (1858-1929) toimi parkki Altain kapteenina maaliskuusta 1899 helmikuuhun 1902. Tammikuussa 1902 madagaskarilaiset pyysivät häntä keisarikseen.

Raumalla rakennettu fregatiksi

Altai oli rakennettu Raumalla vuonna 1876 alkuaan fregatiksi. Siihen oli myöhemmin muutettu parkkilaivan takila. Se oli suurin puulaiva, mitä Suomessa oli koskaan rakennettu. Altai lähti viimeiselle matkalleen brikettilastissa Newportista 29.9.1901. Kesä oli vaihtunut syksyksi. Alkumatka sujui tyydyttävästi. Bristolin kanaalissa laiva sai apua myötävirroista. Lissabonin leveysasteilla ilmasto muuttui lämpimäksi, ja Madeiran sivuutettuaan laiva pääsi pasaatituulten alueelle. 

Miehistö sai sulloa villavaatteet arkkuihinsa. Niille ei näissä maisemissa ollut käyttöä. Paitakin oli liikaa. Purjeet vaihdettiin tropiikin alueella käytettävään purjekertaan.

Newportista Tamataveen

Altain matka Newportista Tamataven edustalle Madagaskariin kesti 117 vuorokautta. Paikkakunnan luotsi tuli laivaan, ja kapteeni huokaisi helpotuksesta. Mutta ilo oli ennenaikaista, sillä laiva törmäsi rajusti vedenalaiseen koralliriuttaan. Vanaveteen jäi puun sirpaleita. Sisään virtaavan veden takia laiva alkoi kallistua. Alkuasukkaita saapui kanooteillaan laivalle ottamaan selvää, mitä arvokasta voisivat sieltä anastaa. Miehistön oli pakko siirtyä pelastusveneisiin ja soutaa maihin. Laiva jäi ikuisiksi ajoiksi koralliriutalle.

Tamataven kaupungissa Himanka järjesti miehistölle tilapäisen majoituksen entiseen lähetyssaarnaajien asuntoon. Kaksi viikkoa miehet kortteerasivat Madagaskarilla ennen kuin kotimatka järjestyi. Pohjoisen asukkailla oli hyvä tilaisuus tutustua tummahipiäisiin ja vähäpukeisiin asukkaisiin ja eksoottiseen kasvillisuuteen.

Yksitoista miestä pääsi matkustamaan ranskalaisella Djemna-matkustajalaivalla kohti Eurooppaa, kapteenin kanssa Tamataveen jäivät laivan asioita vielä hoitamaan ensimmäinen perämies Vermulin ja timperi Wahlstedt. Maaliskuussa Raaheen saapuivat kaksi ja puoli vuotta kestäneeltä matkalta Nauhan pappa sekä merimiehet Jussi Rautio ja Frans Korpela.

Melkein Madagaskarin keisari

Raahelainen merikapteeni Johan Himanka oli kookas, komea, parrakas, jämerä ja oikeudenmukainen esimies, jonka sana laivassa oli laki. Hänellä oli niin voimakas ääni, että se kilpaili myrskyn mylvinnän kanssa.

Kun Altai oli paikallisen luotsin ohjauksesta huolimatta rymähtänyt koralliriutalle, avasi Himanka sanaisen arkkunsa ja luotsi sai kuulla kunniansa. Kapteeni käytti tarkkaan koko haukkumasanavarastonsa, mutta tapahtunutta ei saanut enää peruutetuksi. Miehistö majaili maissa pari viikkoa, jonka aikana paikallinen väestö ihmetteli kookasta vaaleaa päällikköä, joka kuuluvalla äänellä jakeli määräyksiään.

Eräänä päivänä Himangan pakeille tuli lähetystö. Heillä oli pyyntö: Eikö herra kapteeni alkaisi meille keisariksi! Kun Himanka oli tointunut alkuhämmästyksestä, hän halusi tietää, mitä tehtäviä ja velvollisuuksia keisarilla olisi.

- Ei tarvitse tehdä muuta kuin silkkipytty päässä istua ja jakaa oikeutta, lähetystö selvitti.
Himanka kuitenkin kieltäytyi kunniasta. Hänen kerrotaan joskus jälkeenpäin katuneen päätöstään.

Lisätietoja
Kirsti Vähäkangas: Kotosalla Raahesa 
Raahen matkailuoppaat - Ookko kuulluu. Kapteeni Himanka

 Joulukuun 13. päivä

Rantakatu 45, kaupunginkirjasto

Raahen kirjasto toimi museon yläkerrassa vuoteen 1959 asti. Kun lukutaito oli hankittu ja kirjat kiinnostivat, voi lapsi ottaa ensimmäiset arat askeleet kirjaston asiakkaana. Isot pojat olivat neuvoneet nuorempiaan, miten tulee käyttäytyä. Niinpä ensi kertalainen osasi ottaa lakin pois päästä ovella, raapaista jalalla ja tervehtiä reippaasti. Tuima täti, Anna Mustonen, oli vastassa, mutta kaikki sujui hyvin. Kirjastokortti oli taskussa ja lasten kirjaston aarteet olivat nuoren lukijan käytettävissä, kunhan vain muisti olla hiirenhiljaa. Se oli Annan ehdoton vaatimus.

Grimmin, Andersenin ja Topeliuksen kirjat veivät satujen maailmaan. Pilli-Piiparin seikkailut kiehtoivat. Hannun ja Kertun tarina sykähdytti. Vuodet kuluivat ja kirjat vaihtuivat. Lukija sukelsi viidakkoon Tarzanin mukana. Hän ahmi kirjoja Villin lännen sankareiden hurjista taisteluista.
Pian oli ahkera lukija lukenut kaikki lastenosaston kirjat. Hän sai luvan siirtyä lainaamaan kirjoja aikuisten puolelta.

- Alimman hyllyn kirjoja et saa lainata, Mustonen teki tiukan rajauksen. Iän mukana nekin kirjat tulivat sallituiksi ja luetuiksi. Ei Anna Mustonen ilkeä ihminen ollut, vaikka piti pojat kurissa. Päinvastoin. Hän oli ystävällinen ja tietorikas.

Kirjasto Pekkatorilla Friemanin talossa

Kirjasto siirtyi Pekkatorille Friemanin taloon vuonna 1959. Kirjavalikoima laajeni. Tilaa oli entistä enemmän. Ahkera lukija lainasi klassikoita, muistelmia ja historiallisia romaaneita - romantiikka ja seikkailuja unohtamatta. Tietokirjoista hän etsi tietoja. 

Kirjasto Rantakadulla

Vuonna 1980 kirjasto sai uuden toimitalon Rantakadulle. Valikoimaan tulivat äänitteet. Moni kirjaston asiakas otti musiikkikirjaston tarjonnan ilolla heti käyttöönsä: äänilevyjä ja säveltäjien elämäkertoja lähti mukaan.

Tämän päivän kirjasto on koko kansan olohuone lukusaleineen ja leikkipaikkoineen.Lisätietoja
Kirjastovirma - Raahen kirjastot
Raahen Matkailuoppaat - 100 vuotta satu- ja kertomuskirijoja lapsille
Naisten ääni - Anna Mustosen sana oli laki kirjastossa
Naisten ääni - Pirkko Kangas Antiikkia Ämmänkadulla
Naisten ääni - Paula Pirinen Raaheen tykästynyt 

 Joulukuun 14. päivä

Reiponkatu 35, Sofian talo, Pertti Vuori Ateljee-galleria

Lybeckerin koulun historia on voimanaisten historiaa. Koulun perustaja Sofia Lybecker (o.s. Franzen, 1816-1847) halusi perustaa koulun köyhiä tyttöjä varten. Hän toteutti ennakkoluulottoman unelmansa lähipiirinsä vastusteluista huolimatta.

Sofian unelma köyhien tyttöjen koulusta toteutui vuonna 1844. Koulu toimi aluksi vuokratiloissa. Sofian sisar Helene Bergbom lahjoitti miehensä kanssa Reiponkadulta ostamansa talon Lybeckerin koulutiloiksi vuonna 1859. Taloa kutsutaan nykyään Sofian taloksi.

Lindmanin tytöt

Kun merimiehen vaimo Kaisa Lindman jäi nuorena leskeksi ja neljän lapsen yksinhuoltajaksi, hän huomasi kuinka tärkeää koulutus on naisille. ”Miten hyvä olisi ollut saada enemmän kouluoppia”, tiedetään Kaisan pohtineen.

Mamsellit pitivät koulujaan vuokratiloissa ja kun Kaisa sai tietää uuden koulumamsellin tyttärineen saapuvan Raaheen, hän tarjosi kahta huonetta vuokralle. Hän järjesti asiat niin, että hänen isoimmat tytöt saivat koulutusta huushollihommia vastaan. Naapurit naureskelivat, että ”Lindmanska se kouluttaa tytöistään pappeja”.

Turhaan ei tyttöjen koulutus mennyt, sillä Lindmanin sisarukset pääsivät työskentelemään Lybeckerin tyttökoulun ensimmäisinä opettajina: Susanna vuosina 1844-1851, Elisabeth vuosina 1851-1870.

Väävistoolin valtiatar

Lybeckerin koulua vuosikymmenet johtanut Olga Kristiina Sarkkila (1872-1964) oli seppämestari Juho Sarkkilan tytär. Hän oli saanut taidon käsitöihin verenperintönä. Hän meni Lybeckerin käsityökouluun saatuaan päästötodistuksen Raahen ylemmästä kansakoulusta vuonna 1886. Hän oli epätavallisen lahjakas kudonnassa.

Oppilaat muistavat, että Olga oli vaativa ja tarkka opettaja, mutta osasi antaa palautetta positiivisella tavalla. Olgalla oli myös hauskoja sanontoja, joilla höysti opetustaan. ”Opettaja Sarkkila oli hirviän tärkiä näkönen ja jämpti, mutta jakso aina olla hirviän ilonen, en muista, että se ois koskaan suuttunu.” muistelee yksi oppilas.

Olga Sarkkila pyysi johtokunnalta eroa opettajan tehtävästään vuonna 1945. Hän oli tuolloin 73-vuotias. Hän eli 92-vuotiaaksi. Elämänsä viimeisinä vuosina hän kirjoitti muisteluksiaan jälkipolvia varten.

Polkkapitäjästä meren äärelle

Kun Säkkijärvellä syntynyt Kerttu Husu oli Helsingissä kursseilla kesällä 1945, hän kuuli raahelaiselta kurssitoverilta, että Lybeckerin koulussa Raahessa on työpaikka avoinna.

Kertulle paikka oli mitä sopivin, sillä opettajalle kuului koulun yhteydessä ollut kahden huoneen asunto. Nyt hän pystyi ottamaan äitinsä hoivissa olleen pienen poikansa (s. 1940) luokseen. Keittiö oli yhtä kuin hella opetustilojen nurkassa. Se oli värjäyksiä tehtäessä myös koulun käytössä.
Säkkijärveltä kaksi kertaa evakkoon lähteneenä hän muisteli vuonna 1994 Raahen Joulu -lehdelle antamassaan haastattelussa ajatelleensa, että täältä voisi harpata suoraan lahden taakse, jos vielä kerran olisi lähdettävä evakkoon.

Kertun kausi alkoi materiaalipulan merkeissä. Kaikista käsityökoulussa tarvittavista tarvikkeista oli pulaa. Villoista kehrättiin lankoja, ja niiden loputtua purettiin vanhoja vaatteita ja kehrättiin niistä lankaa. Loimilankoja oppilaat saivat purkamalla vanhoja virkattuja peitteitä. Vilkkaan mielikuvituksen avulla materiaaleja kehiteltiin, ja koulun toimintaa jatkettiin sinnikkäästi sodan jälkeisestä lamasta huolimatta.

Kertun aikana Lybeckerin käsityökoulun omistuspohja muuttui valtionapua saavaksi laitokseksi. Nimi muuttui Naiskotiteollisuuskouluksi vuonna 1951.

Vuonna 1964 koululle perustettiin ompeluosasto, jossa pukuompelu oli pääaineena. Vaatteet ommeltiin ensiksi itselle, mutta taitojen karttuessa tehtiin myös tilaustöitä. Esimerkiksi vuonna 1973 ommeltiin Raahen kansanpelimanneille esiintymisliivit ja sarjatyönä valmistettiin sairaalatekstiilejä.

Kerttu Husu toimi virassa 33 vuotta jääden eläkkeelle 1.8.1978.

Uusi koulurakennus

Lybeckerin opisto on toiminut uusissa tiloissa vuodesta 1984. Sofian Talo on taiteilija Pertti Vuoren työtila ja ateljee. Yhdessä huoneessa on pieni koulumuseo.

Lisätietoja
Naisten ääni - Sofia Lybecker oli aikaansa edellä koulutusasioissa
Raahen Museo - Olga Sarkkila raahelaisen käsityöperinteen mahtinainen
Naisten ääni - Kerttu Husu Polkkapitäjän kasvatti kotiutui meren rannalle
Naisten ääni - Auli Kananen käsityöläinen viidennessä polvessa
Lybeckerin opisto - Koulutuskeskus Brahe

 Joulukuun 15. päivä

Rantakatu 12 A 1, ikkuna Pitkänkarinkadun puolella

Rantakadun ja Pitkänkarinkadun kulmassa olevaa tonttia on kutsuttu Karlundin pohjoiseksi. Kulmatontin ja talon omisti 1900-luvulla merimies Matti Karlund. Koska hän oli paljon poissa Raahesta, hänen asioitaan hoiti jonkin sortin ”edunvalvoja”. Talossa asui vuokralaisia. 

Pihapiirissä oli Rantakadun puolella pieni talo, jossa vuokralaiset asuivat, lisäksi oli muutama talousrakennus: liiteri ja ulkohuussi, ei navettaa eikä tallia. Piharakennuksen päässä oli kiviraunio, jonka alkuperää ei tiedetä. Pitkänkarinkadun puolella ei ollut rakennuksia. Talo oli pitkään tyhjillään.  

Nykyisin katujen kulmassa seisoo kahden perheen kulmatalo, joka valmistui vuonna 1999.

 Rantakadun puolella 

Rantakadun puolella Karlundin naapurina sijaitsi Ruusa Ailosen (myöh. Luttinen) omistama iso vinkkelitalo, jossa asui hänen lisäkseen vuokralaisia. Talossa oli kaksi sisäänkäyntiä: toisesta mentiin Ailoselle ja toisesta hyyryläisten huoneistoon, joka käsitti keittiön ja huoneen. Tällä paikalla sijaitsee nyt kolmen perheen rivitalo.

Pienen mäen päällä keskellä korttelia seisoi Jussi ja Hilda Brunin talo. Hildalla oli kangaspuut ja hän kutoi mattoja tilaustyönä kaupunkilaisille. Ihmiset leikkasivat käytetyt vaatteet matonkuteiksi. Naapuruston naisväki kokoontui saksien kanssa uusia mattoja suunnittelevan kotiin. Matonkuteet leikattiin porukalla ja kahvipalkalla. Lapset saivat keriä matonkuteita kerälle.

Saunattomuus ei ollut mitenkään erikoista eikä se ollut mikään ongelma. Naapurit kävivät Brunin saunassa. Mikkolan pappa kuskasi hevosella saunaveden Jaakopin lähteestä suurissa tynnyreissä. Jussi lämmitti saunan. Saunaan juostiin pihojen poikki tai kierrettiin katujen kautta. Talvella vinkkelit jaloissa.

Pitkänkarinkatu 3

Reino Mikkolan talo sijaitsi Pitkänkarinkatu 3:ssa. Mikkolalla oli leppoisan rauhallinen Osmo-hevonen ja 4 lehmää. Monet naapurit ostivat heiltä tinkimaitoa. Lehmät laidunsivat Pitkänkarinkadun varrella sillä alueella, joka nyt on puistona.

Pitkänkarinkatu 9:ssä asuivat Viitamäet. Heidän Tessu-koiransa sai ajan tavan mukaan juoksennella vapaasti. Se toi kerran Viitamäelle Mikkolan Reinon tossut. Kerran koira haalasi heille Mikkolan hevosen länget. Eikä siinä vielä kaikki! Eräänä päivänä Tessu toi narun nokassa Osmo-hevosen. Talon paikalla on nyt kerrostalo.

Pitkänkarinkatu 5

Pitkänkarinkatu 5:ssä asui neiti Anni Mikkola, joka työskenteli meijerin maitokaupassa. Pihamökissä asui Erkki Viitamäen äidinäiti. Yhtenä kesänä ennen juhannusta Helmi Viitamäki kolmen siskonsa kanssa meni äitinsä mökille tekemään juhannussiivousta. Lapset olivat mukana touhussa tai ainakin pyörivät jaloissa haittona. Miten lienee poikaviikareilla tullut mieleen hilata mattopiiska lipputangon nokkaan. No, siitähän syntyi hirmuinen mekkala. Pojat saivat korvanmakiaa täyslaidallisen. Isä Viitamäki pelasti tilanteen: saatuaan mattopiiskan alas hän maalasi lipputangon. Anni Mikkola heltyi niin, että tarjosi pihamaalla kahvit koko porukalle. Talon paikalla on nyt kerrostalo.

Pitkänkarinkatu 7 

Pitkänkarinkatu 7:ssä sijaitsi kaksi huonetta käsittänyt talo, jossa asui neiti Hilma Märsylä. Naapuruston poikaviikareilla oli tapana toisinaan kiusata Hilmaa, mutta toisinaan he auttoivat vanhusta pienissä askareissa: hakivat vettä Jaakopin kaivosta ja sen sellaista. Talon paikalla on nyt kerrostalo.

Lisätietoja
Kirsti Vähäkangas: Juorupeili ja Tolokun väkiä, raahelaisia

 Joulukuun 16. päivä

Rantakatu 36, Soveliuksen jugendtalo

Rantakatu 36:n portista kuljetaan kahteen taloon: Soveliuksen taloon, jossa toimii Raahen museo ja jungendtaloon, jossa asutaan. Portin molemmin puolin seisovat rikkaasti koristellut portinpylväät. Pylväiden alaosien tukien tehtävänä oli tukea pylväitä ja estää kärrynpyörien napoja vahingoittamasta niitä.

Rantakatu 36:ssa sijaitseva kadun suuntainen talo on rakennettu kolmesta suolamakasiinista ja keittiöstä. Nykyinen asuinrakennus toimi 1900-luvun alkuun saakka kauppahuoneen varastona ja keittiönä. Tämä kokonaisuus muutettiin vuonna 1914 asuinrakennukseksi. Makasiinit oli rakennettu 1780-luvulla. Rakennuksessa oletetaan olevan osia 1600-luvulta. Rakennus on vuorattu 1900-luvun jugend-tyyliin.

Liitokset huomattiin, kun vuonna 2004 remontissa seinät avattiin hirsipinnalle. Remontissa tapettien alta löytyi kahden pattijokisen kirvesmiehen puumerkit ja vuosiluku 1914. Eräästä hirrestä löytyi Johan Soveliuksen ja hänen sisarensa nimi ja vuosiluku 1780, joka oli osittain tuhoutunut hirsiseinää koolatessa.

Talon nelikulmainen keittiö on alkujaan rakennettu vuonna 1811. Palovakuutuskirja vuodelta 1834 kertoo, että nykyinen asuinrakennus oli varastona. 

Talossa on asunut useita vuokralaisia. Yksi pitkäaikaisimmista on ollut seminaarin lehtori Lyyli Miettinen. Hän laitatti 1950-luvulla taloon vesijohdot ja viemärit, sen koommin talossa ei ole tehty isoa remonttia ennen vuotta 2004.

Lyyli Miettisen koti vuosikymmenien ajan

Lehtori Lyyli Miettinen (1888-1973) muutti vuonna 1919 Raaheen. Hän opetti Raahen seminaarissa luonnontietoa, maantietoa ja kehitysoppia vuosina 1919-1954. Lyyli sai aluksi asunnon leskeksi jääneen Gerda Holmströmin (1870-1943) ja hänen Erkki-poikansa (1898-1945, myöh. Karikoski) luota seminaarin alueelta. Erkki työskenteli aikuisena Saloisten kanttorina.

Gerda, Erkki ja Lyyli muuttivat pian Hansan taloon ja sieltä Soveliuksen talon yläkertaan. Heidän mukanaan muutti vuodesta 1905 perheen kotiapulaisena työskennellyt Aino Poukkula. Nämä neljä henkilöä muuttivat yhdessä jugendtaloon. Lyyli ja Aino asuivat siinä vuoteen 1973. Aino nukkui keittiössä, hänen sänkynsä kohdalta löytyi remontissa ikkuna.

Joulutervehdys Roomasta

Elettiin joulunaluspäiviä vuonna 1950. Soveliuksen jugendtalossa asui Lyyli Miettinen. Joulutervehdyksiä tuli taloon tiuhaan tahtiin. Jos lehtori itse ilmestyi ovelle, saattoi vierasta onnistaa. Hän pääsi saliin katsomaan sen joulun ihmettä, kasvia, joka oli matkannut ensin lentokoneella Roomasta Helsinkiin ja sieltä postitse erikoislähetyksenä Raaheen ja lopuksi posteljoonin pikakuljetuksena Rantakadulle.

Paksu samettiliina peitti salin pöytää, keskellä valkoinen leikekirjontaliina ja sillä kookas Poinsettia pulcherima. Sen ajan raahelaisille kasvi oli ennen kokematon ilmestys. Vasta vuosia myöhemmin Poinsettia pulcherimasta eli joulutähdestä tuli Suomen suosituin joulukukka. (Asta Virtanen: Raahen Joulu v. 1998)

Lisätietoja
Sovio-Sovelius suvun sivut 

Kirsti Vähäkangas: Rantakavun liepeiltä 

 Joulukuun 17. päivä

Palokunnankatu 28, Raahela, ikkuna torille päin 

Vuonna 1859 maistraatti järjesti kaupunkiin pakollisen palokunnan, johon kaikkien kaupungin miesten oli kuuluttava ja osittain naistenkin, sillä suurin osa kaupungin miehistä oli merillä. Palopäällikkönä toimi viskaali. Palokunnan tehtäviin kuului palovartiointi. Vartiopaikkana oli ruiskuhuone ja kirkontorni. Yön aikana oli miesten partioitava kaduilla.

Kirkko palaa!

Vuonna 1908 heinäkuun 23 päivänä klo 10.45 ip. annettiin palomerkkejä. Kaupungin kirkko oli syttynyt palamaan. Tässä suurpalossa osoittautui kaupungin yleisen palokunnan johto avuttomaksi ja sammutusvälineet riittämättömiksi. Tapahtuma antoi sysäyksen vapaaehtoisen palokunnan syntymiselle.

Heinäkuun 28 päivänä oli Raahen VPK:n perustamiskokous raatihuoneessa, jonne oli kokoontunut noin sata miestä. Palokuntalaiset jaettiin eri osastoihin ja valittiin niiden päälliköt. >> Lue lisää Raahen matkailuoppaat - Ookko kuullu - Kirkonpalo

Oma talo VPK:lle

VPK:lla oli kokoontumistilojen puute ja se päätti ryhtyä oman talon rakennuspuuhiin. Vuonna 1909 kaupunki myönsi ilmaisen tontin silloisen Aitakadun varrelta. Taloa rakennettiin innokkaasti pääosin talkoovoimin vuosina 1910-1911. Talkoomiehiä kävi maakunnaskin. Paavolasta, Vihannista, Pattijoelta ja Saloisista kerrotaan käydyn palokunnantalon rakennustalkoissa. 

Palokunnantalo valmistui vuonna 1911 ja juhlallisia vihkiäisiä pidettiin 29.1.1912. Ohjelmassa oli mm. vapaavoimisteluesityksiä ja näytöskappale sekä juhlapuhe ja musiikkiesityksiä.

VPK:n toiminta jatkui virkeänä ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Innostus laantui 1920-luvulla sammuen vuosikymmenen loppupuolella.

Suojeluskunnan talo

Suojeluskunta oli alkanut toimia aktiivisesti järjestäen esimerkiksi urheilua. Passelien tilojen hommaaminen tuli ajankohtaiseksi, kun tilat Fredriksbergin kartanossa alkoivat tuntua ahtailta ja epäkäytännöllisiltä. VPK möi talonsa Raahen suojeluskunnalle vuonna 1929.

Ensimmäinen virallinen tapahtuma suojeluskunnan nimissä orkaniseerattiin 10. - 11.8.1929, kun kisattiin suojeluskuntapiirin vapaaurheilumestaruuskilpailut ja pyöräheltiin kaksi-iltaiset juhlabaalit. Samontein pytinki siirtyi lopullisesti suojeluskunnan hotteisiin. Suojeluskunnan isännyydessä se oli vuoteen 1944 asti.

Suojeluskunnat lakkautettiin lailla 3.11.1944 ja 6.11.1944 päivätyllä lahjakirjalla Raahen suojeluskunta lahjoitti talon Raahen kaupungille nuorisotaloksi. Kaupunginvaltuusto päätti 10.11.1944 ottaa kiitollisuudella vastaan tontin ja kiinteistön irtaimistoineen ja velvollisuuksineen. Tämä tarkoitti sitä, että kaupunki joutui pulittamaan VPK:lle 280.000 markkaa.

Raahen VPK oli taas puhallettu henkiin ja sen tulisieluiset puuhamiehet kääntyivät kaupungin puoleen, kun niiltä puuttui pätäkkää. VPK esitti, että kerta kaupunki sai lahjotuksena talon suojeluskunnalta, niin se voisi maksaa talosta varsinkin, kun oli tiedossa, että VPK oli aikoinaan myynyt pytingin suojeluskunnalle puoli-ilmaseksi. Kaupunginvaltuusto siunasi asian 19.3.1945. Ja VPK kuittasi riihikuivat.

Urheilutalo Raahela

Tänä päivänä Urheilutalo Raahela tarjoaa erinomaiset mahdollisuudet kamppailulajien ja ryhmäliikunnan harrastamiseen. Raahelassa on myös hyvätasoinen kuntosali ja liikuntatoimen toimistotilat. Monet yhdistykset toimivat Raahelassa.

Joulukalenteri-ikkunan koristelusta vastaa Raahen ja Ympäristön Eläkkeensaajat ry. 

Lisätietoja
Raahen matkailuoppaat - Raahela ja Vaarin shammutettu shaatana

Raahen kaupunki - Urheilutalo Raahela
Raahen eläkkeensaajat ry

 Joulukuun 18. päivä

Reiponkatu 18

Talossa on kolme erillistä hirsikehikkoa, jotka on päällystetty yhtenäisellä laudoituksella. Ensimmäisen osa taloa rakensi merimies Pehr Bengtilä vuoden 1830 tienoilla. Hirsien välissä tiivisteenä on käytetty kalaverkkoa. Vintiltä muhien seasta löytyi 1800-luvulla kirjoitettuja kuitteja.
Taloa laajennettiin 1860-luvulla, jolloin rakennettiin lisää huoneita kulmaan. Piian kamari rakennettiin 1890-luvulla.

Fanny Pirttiahon koti

Talo siirtyi Pirttiahon suvulle 1800-luvun lopulla. Fanny (o.s. Pyhtilä 1907-2000) tuli taloon miniäksi. Lauri oli ammatiltaan hevosmies, joka kuljetti hevosella tavaraa ympäri Raahea. Pariskunnalle syntyi Maija-tytär 18.3.1936. Lauri kaatui 21.7.1941 taistelussa, kun hän oli ollut viemässä siltarakennelmaa Vienan Karjalassa vuolaana virranneen, leveän Pistojoen yli.

Fannylla ja Maijalla oli aluksi käytössä pieni kamari ja keittiö. Yhdessä asunnoista asui Fannyn anoppi. Fanny piti anopistaan huolen tämän elämän loppuun saakka. Anopin kuoleman jälkeen asunnossa asui vuokralaisia. Fannyn vanhin sisko, Lyydia Moilanen, asui piharakennuksessa elämänsä ehtoopuolella.

Navetassa oli kaksi lehmää. Kaupungilta oli vuokralla maita, joista koottiin heinää. Hevonen oli mennyt sodassa. Ennen vanhaan sanottiin, että raahelainen elää lehmästä ja seminaarilaisesta. Fannyn kohdalla sanonta lehmästä ja seminaarilaisesta elannon antajana ei toteudu. Kyllä elannon hankkimiseen muitakin tulolähteitä tarvittiin.

Talosta oli velkaa ja sitä piti lyhentää. Aamuvarhain Fanny kiirehti lypsylle ja lähti sitten Gellmanin sairaalaan valmistamaan ruokaa. Välillä hän siivosi iltaisin postia. Hoidettuaan ilta-askareet kotona hän asettui tilausompelutöiden ääreen. Tämän lisäksi yksinhuoltajan oli hoidettava pihatyöt ja talvisin lumityöt.

Fannya voi pitää majoitustoiminnan uranuurtajana, sillä kymmenet semiskat ja lyseolaiset ovat hänen luonaan saaneet turvallisen kodin. Fanny huolsi vuokralaisiaan äidillisesti: laittoi ruuan, kasvatti ja valvoi, että läksyt tuli luettua.

Hyväntahtoinen ja vaatimaton

Fanny halusi tuottaa iloa omaisille ja ystäville. Hän oli taitava ruuan laittaja. Häntä voi hyvällä syyllä luonnehtia pitokokiksi. Hänellä kävi paljon vieraita, sukulaisia ja ystäviä, eikä vieraiden tarvinnut istua kuivin suin. Fanny ei unohtanut onnitella sukulaisia ja ystäviä heidän syntymäpäivänään. Usein joulunaikoihin hän kutsui lähipiirinsä jouluaterialle, jonka hän oli itse valmistanut. Jokainen sai myös lahjan.

Kerrotaan, että hän järjesti talossaan hautajaiset tarjoiluineen edesmenneille naapureille, joiden asunto oli niin ahdas, ettei tilaisuutta voinut siellä järjestää.

Fanny viihtyi hyvin kotikirkossa ja sen vaiheilla. Upea alttaritaulu teki häneen voimakkaan vaikutuksen. Hänelle taulu sinänsä oli väkevä saarna. Pihapiirissään Fanny järjesti kesäisin pihaseuroja.

Nykyiset omistajat ostivat kiinteistön vuonna 2016.

Lisätietoja
Naisten äänin - Fanny Pirttiaho, tarmokas sotaleski
Kirsti Vähäkangas: Merellä ja meren äärellä 

 Joulukuun 19. päivä

Kauppakatu 33, ent. Hassisen kauppa

Hassiset ostivat 1930-luvulla Unbomilta talon Kauppakadulta (Kauppakatu 33). Talon oli rakentanut vuonna 1812 nahkuri Lövenmark. Talossa oli toiminut vaatetus- ja ruumisarkkuliike. Muistovärssyjä löytyi ullakolta. Liikepaikka oli paras mahdollinen: vieressä oli apteekki ja vastapäätä rautakauppa. Toiminta laajeni.

Tuotevalikoimaan maito- ja lihatuotteet

- Maito annosteltiin litran mitalla isosta pänikästä asiakkaan astiaan. Kermaa mitattiin desilitran mitalla. Maitopänikät olivat raskaita. Ne säilytettiin kylmäkaapissa. Maitokone tuli 1960-luvun alkupuolella. Se helpotti työtä suuresti. Maito laskettiin maitokoneesta asiakkaan omaan pääläriin. Ei tarvinnut muuta kuin napista painaa. 

- Myyjät oppivat tuntemaan asiakkaiden astiat, Esteri nauraa. Hän muistaa erään ikämiehen. Kun mies tuli ensimmäisen kerran ostamaan maitoa Hassiselta, hänen päälärinsä oli niin likainen, että Esteri pesi sen ensin kunnolla ja täytti vasta sitten. Hassisen myyjille tuli tavaksi pestä tämän asiakkaan pääläri joka kerta. - Kyllä sieltä Hassiselta saa hyvää maitoa, se säilyy monta päivää, oli mies kehunut. Maitoa ei myyty kovin paljon, sillä monilla kaupunkilaisilla oli lehmiä 1960-luvun alkupuolella. Myös tinkimaidon ostaminen naapureilta oli tavallista.

Leipä tuli Tokolan ja Kuljun leipomosta Raahesta. Kerran viikossa tuli Antellilta leivoksia ja muuta hyvää. Oululaisen leipää myytiin Raahessa vain Hassisella.

Lihatiski otettiin käyttöön 1960-luvun lopulla. Hämeenlinnasta tuli kerran viikossa leikkeleitä esimerkiksi lohifileitä, suolalihaa ja savunautaa. Makkarat tulivat Oulusta Kotivaralta tai Snellmanilta.

Ostokset vihkoon

Hassisen kaupasta sai luottoa melkein rajattomasti. Yleensä vihkoon merkityt ostokset maksettiin tilipäivänä. Joskus tilinväli saattoi olla jopa vuoden. Eräällä perheellä oli tapana maksaa ostokset keväisin metsänmyyntitilistä. Silloin juotiin takahuoneessa pullakahvit. Laskuja ei lähetetty eikä korkoja peritty.

Pankkien sulkeminen lauantaisin aiheutti joillekin ongelmia, kun he eivät muistaneet hakea käteistä pankista perjantaina. Ei hätää. Hassisen kaupasta lainattiin rahaa viikonlopuksi. Vippi hoidettiin maanantaina, kun pankki suvaitsi taas palvella asiakkaitaan.

Hassisen kaupan yhteistyö sosiaalitoimen kanssa sujui jouhevasti. Aino Vaihoja soitti kauppaan ja kertoi, millä summalla voi kenellekin antaa tavaraa. Maksusitoumus tuli jälkikäteen. - Ei tämä meille aiheuttanut ongelmia, sillä tukkuliikkeiden laskutus oli hidasta, Esteri muistelee.

Kukkia Esterille

Vuosien mittaan asiakkaiden kanssa syntyi ystävyyssuhde. Yksi vakioasiakkaista oli runoilija Risto Sassali. Yhtenä päivänä hän tuli Hassisen kauppaan kauniin neilikkakimpun kanssa ja ojensi kukat Esterille. Muutaman neilikan varsi oli taittunut. Esteri kiitteli kukista ja laittoi ne vaasiin. 

Työpäivän jälkeen hän tapasi kotimatkalla hyvän ystävänsä kukkakauppias Raili Paldaniuksen. - Nyt ei tarttekaan ihte ostaa kukkia, ku sain Sassalin Ristolta näin komian kukkapuskan, Esteri esitteli neilikkanippua. - Siinä ne kukat nyt on! Sinulleko se Risto ne toi, Raili puuskahti ja selitti tuohtuneena, että mies oli pistäytynyt aamulla kukkakaupassa.

Riston poistuttua Raili oli huomannut tyhjän vaasin ja syöksynyt miehen perään. Kukkarosvo pinkoi sellaista vauhtia, ettei Raili saanut häntä kiinni. Siinä tohinassa muutama neilikka kärsi vaurioita.

Esteri ja Eero Tokolan jälkeen Hassisen kauppa siirtyi heidän pojalleen Timolle (s. 1953). Kaupan lopettaminen vuonna 1989 oli hyvin haikeaa. - Kyllä se oli ihanaa aikaa. Nautin jokaisesta työpäivästä, eläkepäiviä viettävä Esteri Tokola sanoo.

Ikkunan koristelusta vastaa Kuvataidekoulu Purje.

Lisätietoja

Kirsti Vähäkangas: Juorupeili 
Naisten ääni - Esteri Tokola, Hassisen kaupasta ei lähetetty laskua
Raahe-opisto - Taiteen perusopetus 

 Joulukuun 20. päivä

Brahenkatu 19, kalenteri-ikkuna Brahenkadun puolella

Brahenkadun ja Reiponkadun kulmassa seisova talo on paljon aikaa ja asukkaita nähnyt. Talo on rakennettu 1820-luvulla. Reiponkadun puolella oli alun perin 2 makasiinia, Brahenkadun puolella sijaitsi kauppa.

Paraatipuoli Brahenkadulla

Brahenkadun puolella on porraskäytävä, josta kuljettiin monien raahelaisten muistamaan matkatoimistoon. Nykyisin talossa asuvat Swanljungit kulkevat sisään yleensä pihan puolelta, kyökin kautta. Vain juhlatilanteissa tullaan taloon paraatirapusta Brahenkadulta, jonne posti edelleen tiputetaan.

August Ossian Swanljungin perustama laivanselvitysfirma toimi talossa vuosina 1903-1978. 
Iso olohuone on entinen matkatoimiston asiakastila. Niiltä ajoilta on muistona kirjoituspöytä ja antiikkinen sohva. Seinän peittänyt Finnairin pahvijuliste vuodelta 1964 ja asiakastiski on siirretty entiseen konsulin huoneeseen.

O. Swanljung -niminen yhtiö, myös nimellä Lapaluoto Stevedoring, toimi talossa 70 vuotta. Konttoripäällikkönä työskenteli 40 vuoden ajan Elsa Swanljung, ensimmäinen Raahen Fiia. Elsa pyöritti talossa myös matkatoimistoa ja Ab Telefon Oy:n palveluita.

Ossi Swanljungin perikunta on asunut talossa vuodesta 1976, Ossi jo 1950- ja 1960-luvuilla. Ruotsin varakonsulaatti oli talossa vuoteen 1995 asti.

Peruskorjausta vanhaa vaalien

Maaliskuussa 2013 restaurointikisälli Urpo Kinnunen ahersi Reiponkadun puoleisessa siivessä, joka oli ollut asumiskelvottomana 15 vuotta. Syksyllä 2011 Raahen Aikuiskoulutuskeskuksen tekemässä tutkimuksessa havaittiin ulkoseinässä lahovaurio. Siitä alkoi keväällä 2012 pitkään kestänyt remontti. Sisäseinä ja lattia piti avata ja korjata.
 
Kun havaittiin, että kylpyhuoneenkin kohdalla alimmat hirret olivat lahonneet, kutsuttiin remonttia tekemään Jari Talkkunamaan lisäksi Urpo Kinnunen.

Remonttia ei huiskita miten sattuu, vaan se tehdään vanhaa rakennusta kunnioittaen. Pesuhuoneen paneeli on vanhan paneelin kopio. Listat Urpo teki itse kotonaan, kun kaupoista ei löytynyt tilaan sopivia. Kylpyhuoneen remontti aloitettiin purkamalla pesutilan lattia, jonka alta löytyi tiiliuunin jäljiltä muurilaastia, hiekkaa ja kiviä. Kaikki tämä oli hilattava käsivoimin ulos aukosta, joka syntyi, kun lahot hirret poistettiin.

Talo pihapiireineen sai Wanhan Raahen Vuoden talo tai miljöö -tunnustuksen vuonna 2019.

Lisätietoja
Kirsti Vähäkangas: Kotosalla Raahesa 
Naisten ääni - Elsa Swanljung, Raahelainen rautarouva

 Joulukuun 21. päivä
Rantakatu 7 A Raahen kaupunki Hanketoiminta- ja kehittäminen yksikkkö

Raahessa vuosina 1896-1971 toiminut seminaari oli oma pieni maailmansa, joka oli ympäröity aidalla. Sisään pääsi isosta portista hevosella ja pikku portista jalan. Koulun alueella asuivat opettajat ja muu henkilökunta kuten vahtimestari ja talonmies.

Seminaarin puisto oli kaunis ja hyvin hoidettu. Puutarhuri suunnitteli kukkaistutukset. Puistossa kasvoi myös jaloja lehtipuita, jotka eivät kuuluneet tälle leveysasteelle. Alueella asuneet oppivat tuntemaan tammen, vaahteran, lehmuksen ja kirsikkapensaan.

Heikki oli vahtimestari ja Eetu talonmies

Heikki Suomela hoiti vahtimestarin tointa vuodet 1921-1953 ja hänen veljensä Eetu Suomela ahersi talonmiehenä vuosina 1921-1955. Suomelat asuivat samassa talossa: Heikin perhe toisessa päässä ja Eetun perhe toisessa päässä taloa (talo on purettu). Heikin vaimo oli Anna. Heillä oli yksi lapsi. 

Eetulla ja Marilla oli 9 lasta. Eetun vaimo, Mari, työskenteli koulussa siivoojana ja joskus kahvinkokkina opettajien kekkereissä. Heikillä oli hevonen ja muutama lehmä. Alueella oli siis talli ja navetta. Heikin lehmät laidunsivat seminaarin takana.

Vahtimestarin työ oli vähän kuin virkamiehen työtä. Hän huolehti kaikkien ovien avaamisesta kello 7, jolloin ensimmäiset semiskat tulivat harjoittelemaan soittoläksyjään. Hänen huolenaan oli ovien sulkeminen iltaisin. Toimenkuvaan kuului myös postin haku kaupungin postista sekä lähtevän postin vieminen. Hevosta käytettiin seminaarin töissä kuten lumen aurauksessa, peltotöissä ja mallikoulun ruokien kuljetuksessa.

Puulämmitys työllisti talonmiehen

Talonmies uurasti pitkiä päiviä moninaisissa toimissa, harvoin 8 tuntia riitti tehtävien hoitamiseen.
Pihan hoito kuului talonmiehen tehtäviin ja talvella lumityöt työllistivät aamuvarhaisesta alkaen. Talvella hevosen perään laitettiin lumiaura, jolla aurattiin kaikki alueen tiet. Opettajien asuntojen portaat oli lakaistava huolella, ettei opettajien tarvinnut tarpoa hangessa työpaikalleen.

Kaikki rakennukset lämmitettiin puilla. Talonmiehen vastuulla oli 35 uunin lämmittäminen. 
Saunan vieressä sijainneelle lanssille tuotiin puita, jotka Eetu pilkkoi sopivan mittaisiksi. Apuna hänellä oli Heikki ja omat pojat, kun olivat varttuneet tarpeeksi. Puuliiterin täynnä pitäminen oli suuritöisin ja aikaa vievin puuha lämmityksen ohella. Lukukauden aikana paloi uuneissa 1200 kuutiota halkoja.

Alueella oli iso sauna, joka seisoo edelleenkin paikoillaan. Saunapäivinä talonmies lämmitti saunan, jossa saunoivat niin opettajat kuin muu henkilökunta. Talonmiehen tehtäviin kuului veden pumppaus saunarakennuksen ullakolla olevaan suureen säiliöön. Vesijohto oli 1920- ja 1930-luvuilla vain opettajien asuinnoissa ja saunassa. Pihan perällä oli pitkä huussi: koululaisille oma ja henkilökunnalle oma. Talonmiehen epämiellyttävin työ oli tyhjentää huussit ja likakaivot kerran vuodessa. Ulosteet kompostoitiin puutarhan höysteeksi.

Lasten elämää

Melkein kaikissa seminaarin pihapiirin perheissä oli lapsia. Leikkikavereita riitti ja leikkipaikat olivat ihanteelliset. Lapset pelasivat nelimaalia, olivat piilosilla, leikkivät rosvoa ja poliisia ja urheilivat monin tavoin.

Uintimatkalla ei lasten tarvinnut riisuutua pensaikossa, sillä hiekkarannalle oli rakennettu uimahuone, josta uimarit pääsivät rappuja pitkin polskuttelemaan mereen. Rannassa oli vene, jolla lapset saivat soutaa lähisaariin. Joskus souturetkellä oli hyötytarkoitus, sillä lapset poimivat saarien runsasta marjasatoa myyntiin asti.

Marjapensaat houkuttelivat lapsia. Kun he keskikoulun ruokatunnilla kävivät kotona syömässä, he oikaisivat puutarhan kautta ja maistelivat marjoja eikä kukaan moittinut heitä siitä. Kun lapsille karttui ikää, he pääsivät kesätöihin puutarhaan. Rikkaruohojen kitkeminen ei tuntunut tylsältä, sillä työn touhussa ei tarvinnut yksin ahertaa. Juttu luisti kesätyöläisten keskuudessa.

Vuodesta 1972 seminaarin tiloissa toimi Raahen tietoteku. Nykyisin kampusalueella toimii muun muassa Raahen hanketoiminnan ja kehittämisen yksikkö, joka vastaa tämän kalenteri-ikkunan koristelusta.

Lisätietoja

Kirsti Vähäkangas: Rantakavun liepeiltä 
Raahen matkailuoppaat Semiskoita ja tekulaisia
Naisten ääni Leena Helander, yksi vihonviimeisistä Raahen seminaarilaisista
Raahen kaupunki - Hanketoiminta ja kehittäminen

 Joulukuun 22. päivä
Kauppakatu 12 A

Kauppakatu oli 1960-luvulle saakka Raahen vilkas liikekeskus. Sieltä löytyi kaikki, mitä raahelaiset tarvitsivat: Laurinvaaran kenkäliike, Hassisen ja Tokolan sekatavarakaupat, Granlundin kalakauppa, Luovin ja Timosen vaatetusliikkeet, modisti Westmanin liike, Kallion rautakauppa, KOP, apteekki, kirjakauppa, Oinosen valokuvaamo, baareja ja Bio Huvimylly. 

Kauppakatu oli myös nuorten kokoontumispaikka. - Siinähän sitä pasteerailtiin, sekä tytöt että pojat. Fellmanilta lähettiin meren puolta käveleskelleen kohti elokuvateatteria, kertoo eräs entinen nuori.

Joskus päästiin käymään elokuvissakin, mutta jos ei päästy, niin kovilla pakkasilla nuoret saattoivat piipahtaa Bio Huvimyllyn aulaan lämmittelemään. Aulassa oli kioski, mutta harvoin oli vara ostaa mitään. Takaisin käveltiin Kauppakadun toista puolta. Nuorille ei ollut omia kokoontumispaikkoja. Eikä baareissa tai kahviloissa istuttu – paitsi joskus. Talvella laskettiin persemäkeä museon rannassa.

- Ei tullu kuuloonkaan, että ois viety poikakavereita kotia. Porttikongisa pussattiin. Ei muuta!
Yleisesti ottaen oltiin kilttejä ja tottelevaisia.

Kauppakadun kauppiaat olivat kuin yhtä perhettä. Joulukadun avaus oli jokavuotinen kauppiaiden järjestämä yleisötapahtuma, pikku kaupungin vuoden kohokohta. Suuri valaistu tähti oli laitettu kadun yli joulun ajaksi. Sähkömittari oli Hassisen vintillä. Joulupukki heitteli lapsille karkkia kuorma-auton lavalta. Tiernapojat lauloivat.

Kompiaisia Hassiselta

Hassisen kauppa oli viimeisiä kauppoja, jotka Raahessa myivät aitoja Raahen kompiaisia.

Vanhaan aikaan joulukuusenkaramellejakin laitettiin lahjaksi: kierrettiin paperiin ja pantiin kuva, joskus kiusoitellen lammas, hanhi, porsas ja runoiltiin deviisin avulla, että "sinä olet tällainen". Kiiltokuvat ja värssypaperit ostettiin Heickellin mamssellin kirjapöydiltä tai Alma Friemannin kirjakaupasta.

Stjernuddin rouvalta karamellien valmistuksen salaisuuden peri Maria Sofia Laurila, joka jo 13-vuotiaasta oli ollut rouvan apulaisena ja myyjänä. Vanhan rouvan kuoltua alkoikin sitten entinen apulainen karamellifröökynänä jatkaa raahelaisten makeisten valmistusta ja kauppaa.

Vuosikymmeniä hän teki tätä työtä ja tuotteita kutsuttiin silloin myös Laurilan karamelleiksi. Ammattitaitoaan hän säilytti huolella. Onni Norio on muistellut, että 1920-luvulla poikaviikarit kävivät Katinhännässä karamellifröökynän talossa (myöh. Karlundin talo) Pitkänkarin sillan juuressa norkoilemassa Laurilalta restbitejä, jäännöspaloja. Neiti Laurila saattoi varovaisesti raottaa sisältä lukittua oveaan ja tuikata siitä struutin kompiaisen palasia makeannälkäisille pojille.

Lisätietoja
Raahen matkailuoppaat Ookko kuullu kompiaisista
Naisten ääni - Esteri Tokola Hassisen kaupasta ei lähetetty laskua
Raahen matkailuoppaat  - Muistakko nää Korona tai Ankkuri tai Valio baarin

 Joulukuun 23. päivä
Brahenkatu 3

Samuli Paulaharjun Wanha Raahe -kirjan mukaan Pakkahuoneenkatu 6 -kiinteistön omisti kauppias Sven Andersson (nyk. Brahenkatu 3). Naapurikiinteistön numero 7 omisti kauppias Johan Sivert Lundberg.

Anderssonin luumylly

” Mutta Anderssonin myllyssä oli aina omat jauhettavansa, sillä porvari oli laittanut jauhajastaan luumyllyn. Siellä oli puulaareja, joissa kaksitoista paria raskaita junttia survoi luita, niin että kävi aika jyhminä, kun kovalla tuulella mylly oikein viuhtoi, ja kaikki juntat olivat työssä. Sitten luut seulottiin ja laskettiin kivillä jauhoiksi. Myllyn luona oli iso makasiini, johon kauppias kasasi luita.

Kaupungin lapsetkin juoksentelivat kori kädessä pitkin peltoja ja takapihoja, keräillen luita ja vieden Anderssonille, joka maksoi niistä kymmenen kopeekkaa leiviskästä. ’Lakritsirahoja’ lapset siten hankkivat. Ulkomaillekin Andersson lähetti myllynsä tuotteita. 

Amphion-laivallakin kerran vietiin iso lasti, mutta Merenkurkussa Ruotsinrannoilla laiva joutui haaksirikkoon, niin että täytyi palata takaisin laivaa paikkaamaan. Lehmätkin kauhuissaan mölisivät lähestyessään laivaa, josta levisi Anderssonin lastin aiheuttama luunkatku.” (http://www.kirjastovirma.fi/raahe/wanharaahe/pruukit) 

Alma Andersson opetti vain ruotsiksi

Alma Anderssonin (12.1.1866 – 10.7.1932) isä oli kauppias Sven Andersson (1814-1881) ja äiti Sofia Albertina Berg. Äidin äiti oli Anna Sofia o.s. Freitag. Alman koti oli Brahenkatu 3.

Alma oli opiskellut muun muassa Tukholmassa ja valmistunut Tammisaaren ruotsalaisesta opettajaseminaarista. Lieneekö sieltä saanut edistyksellisiä ajatuksia, koska allekirjoitti adressin, joka on liitetty naisten yleisen äänioikeuskokouksen 7.11.1904 pöytäkirjaan.

Svenska småbarnsskolan i Brahestad oli perustettu vuonna 1903. Vuonna 1915 koulu sai oman kauniin toimitalon, Palokunnankatu 24. Tämä valmistava pikkulastenkoulu kaksine luokkineen ja 3-vuotisine kursseineen oli viimeinen ruotsinkielinen koulu Raahessa. Alman lisäksi kouluun oli palkattu muutamia aineopettajia. Kanttorin sisko Meeri Stråhle opetti laulua ja leikkejä. Venla Walleniuksen tunneilla opiskeltiin maantietoa.

Kiinteistö vaihtaa omistajaa

Vuonna 1893 kiinteistön osti Anderssonin perikunnalta kapteeni, kauppias (handlanden), pankinjohtaja Johan Aspegren (1820-1900). Samuli Paulaharjun mukaan Aspegren omisti 1860-luvulla kiinteistön nro 9 Brahenkadulla (nyk. Kauppakatu), jossa harjoitti pankkitoimintaa parin vuosikymmenen ajan. 

Toimelias kauppias Aspegren mainitaan vuonna 1872 perustetun viinayhtiön osakkaana. Muita osakkaita olivat kauppiaat L. Ahlqvist, G.H. Möller ja Fr. Sovelius jr. Tehdas sai Oulun lääninkuvernöörin luvan toiminnalle vuonna 1874. Tuleva tehdas saisi valmistaa 30.000 kannua viinaa vuodessa. 

Vuonna 1897 kiinteistön omistajaksi tuli kauppias Henrik Lassila. Vuonna 1908 kiinteistö vaihtoi jälleen omistajaa, kun sen osti kauppias Antti Huotari. Vuonna 1921 kiinteistö siirtyi kauppias Veikko Roihun omistukseen. Talokauppoja on tämän jälkeen tehty useita ennen kuin nykyiset omistajat ovat talon ostaneet.

Lisätietoja
Naisten ääni Alma Andersson opetti vain ruotsiksi
Raahen Museo Pattijoen viinatehdas

 Joulukuun 24. päivä
Rantakatu 37, Ruiskuhuone

Ruiskuhuoneen tarina alkaa vuodesta 1906. Kaupunki oli edellisenä vuonna hankkinut uutta palontorjuntakalustoa ja suuri höyryruisku kaipasi asianmukaisen tilan. Uusi komea rakennus nousi entisen vaatimattoman ruiskuhuoneen läheisyyteen nykyisen Pakkahuoneen museon naapuriksi.

Höyryruiskun vaatimien tilojen lisäksi uuteen rakennukseen tehtiin asunto ruiskunhoitajalle.  Asunto käsitti keittiön ja kamarin. Vuosien saatossa Ruiskuhuoneessa asui perhe toisensa jälkeen: oli ruiskunhoitajia ja palopäälliköitä.

Kaupunki lyysasi jouluaamuna

” Aamulla sitten remahti kaupungissa valloilleen joulumeno jo neljältä, viideltä. Kirkonmeno alkoi kyllä vasta kuuden aikana, mutta sitä ennen piti saada ikkunat loistamaan, neljällä kynttilällä jokainen katupuolen ikkuna, sekä joulukuusi palamaan kaikessa komeudessaan. Sillä jo ennen viittä, neljältäkin, ajaa helisti Pattijoki ja Kopsankylän metsäkansa kaupunkiin kelloissa ja kulkusissa, reki täynnä talon perhettä. Ennen kirkkoon käyntiä maakansa ’ookasi’ ympäri kaupunkia ihaillen porvarien monilukuisia ikkunoita, jotka kahta puolta katua, vieri vieressä monin kynttilöin loistivat ja välkehtivät, niin että kaupungin parhaat kadut olivat kirkkaina valokäytävinä.

Pimeästä lumisesta korvestaan tullut Kopsankylä ajeli kuin taivaan tanhuoita ihaillen ikkunoita, ihaillen joulukuusia, jotka loistivat toinen toistaan kirkkaammin. Sillä porvarien rouvat ja tyttäret olivat kilvan pukeneet joulupuutaan, kuka komeimman osaisi rakentaa. Katseltuaan kaupungin pattijokiset ja Kopsan miehet ennättivät vielä pikku maksusta kyyditä hevosettomia kaupunkilaisia kirkkoon kuorman toisensa jälkeen.” (http://www.kirjastovirma.fi/raahe/wanharaahe/juhlapaivia) 

Joulupäivä, joka oli kukonaskelta pitempi, vietettiin kotona. Tapanina kierreltiin kaupungilla joulukuusia ihailemassa. Kakliinikin veti vaimoaan, joka oli huonosti voipa, ettei jaksanut kävellä, vesikelkalla ruumenkoriin peitettynä. Talon kohdalla, jossa oli joulukuusi, mies nosti peitettä ja sanoi: ”Katoppa, kultani kuusta.”

Perinnettä noudattaen Wanha Raahe lyysaa tänäkin vuonna, ainakin 24 ikkunaa on koristeltu kaupunkilaisten iloksi.

 

Lisätietoja
Raahen matkailuoppaat - Karit kortteeras parraatipaikalla
Ruiskuhuone
Raahen Museo Armas joulun aika

Rauhallista Joulua!