”Pooki flakkaa! Nyt pooki flakkaa! kuultiin muuanna kesäpäivänä huudettavan kellotapulista vai mistä lienee ääni ensin lähtenyt. Ja suuri humaus kävi yli koko kaupungin.”
Samuli Paulaharjun Wanha Raahe -teoksen mukaan Saaristokadun varrella Kauppakadun ja Kirkkokadun välillä oli kolme tonttia: tontit 155, 161 ja 160. Asukkaiksi hän mainitsee merimiehiä.
Pooki flakkaa! Nyt pooki flakkaa! kuultiin muuanna kesäpäivänä huudettavan kellotapulista vai mistä lienee ääni ensin lähtenyt. Ja suuri humaus kävi yli koko kaupungin.
Eerikkilä, entinen merimies, nykyisin luotsi, istui Ison-Kraaselin majakkatornissa puolenpäivän jälkeen. Hän tähysteli autiolle merelle. Hänen tottunut silmänsä havaitsi kaukana pienen pisteen.
Hän otti hyllyltä kiikarin. Ja aivan oikein! Siellä oli laiva tulossa. Kun hän näki, että laiva suuntasi kaupunkiin johtavalle väylälle, hän vetäisi lipun tankoon.
Pooki flakkaa!
Ukko Pellikka, palovartija, istui kellotapulissa vahtikamarissaan. Melkein heti, kun Kraaselin torniin kohosi lippu, huomasi hän sen, samoin laivan. Kiikarilla hän tunsi laivan Delphiniksi.
Eipä aikaakaan, kun hän näkee kadulla kävelevän naisen. Sehän on Matilda, naapurin tyttö. Hän on menossa apteekkiin noutamaan Aunolaiskalle sydämenvahvistustippoja.
- Hoi, ho-hoi! Matilda hoi! Delphin tulee! palovartija kailottaa.
Matilda on katuun lysähtää. Kun hän siitä selvenee, hän rientää tapuliin aina Pellikan komeron ovelle. Pellikka ojentaa Matildalle kiikarin. Mutta ei hän tunne muuta kuin että se on laiva. Aina, kun joku tuttava käveli päivänpaisteisella kadulla tapulin juurella, huusi Pellikka:
- Hoi, ho-hoi! Delphin tulee!
Pian oli tapulissa kuin markkinat. Portaat jymisivät tulijain ja menijäin alla. Kaikki katsoivat merelle, missä komea laiva levitetyin purjein lähenee. Yhä lähemmäksi tuli laiva. Aavaa, silmänkantamatonta ulappaa laski se pullistunein purjein. Se toi riemua ja onnea moneen taloon kaupungissa. Ihmekö olikaan, jos sitä katsottiin. Nyt se oli kohta perillä. Tapulissa olevat näkivät sen pääsevän Roskan redille. Se teki komean kaaren, purjeet rupesivat lepattamaan ja ankkurit laskettiin. Se oli perillä.
Sitten laskettiin suuri laivavene veteen. Siihen alkoivat miehet kantaa arkkujaan ja säkkejään. Pian irtautui vene laivasta ja lähti hyvää vauhtia kaupungin rantaa kohti, missä laituri oli väkeä mustanaan. Matilda kiiruhti juoksujalkaa kotiin ja huuteli jo ovelta:
- Delphin tulee. On jo lähellä. Kävin tapulissa, hän toimitti tohkeissaan.
- Voi hyvänen aika! Nytkö se tulee! alkoi Aunolaiska päivitellä. Lattialla leikki poika. Hänet Matilda otti syliin ja loruili onnellisena:
- Isä tulee. Ymmärrätkö, että isä tulee. Sinä et ole sitä vielä nähnyt, eikä hän sinua. Voi, kun meillä on lysti! Minä panen päällesi pyhäpuvun, Matilda touhusi innoissaan. Sitten hän muisti, että sydämenvahvistustipat olivat jääneet ostamatta. Ihmekö tuo.
Äiti ja tytär rupesivat tuliseen touhuun. Kodin piti olla puhtaan ja siistin, kun mies monen vuoden matkalta tulee. He pölyyttivät katot ja seinät, pesivät lattiat ja muuttivat ikkunoihin uudet verhot. Tuvassa piirongin päällä hymyilivät posliinikoirat tyytyväisinä.
Matilda lähti rantaan, jossa vallitsi odottajien kesken iloinen mieliala. Nuoret vaimot eivät tienneet itkeäkö vaiko nauraa, sillä sydän oli onnea täynnä. Voimakkain vedoin saapui vene rantaan ja liukui laituriin kiinni. Syntyi iloinen hälinä. Miehet hyppivät veneestä maalle. (Tekstilaina: Heikki Impola, Aunolan perhe)
Lisätietoja
Komppakujalta Katinhäntään -kirja
Samuli Paulaharju: Wanha Raahe
Raahen Museo - Merimiesarkku