Brahenkatu 17, Patala, Raahe-opisto, ikkuna Reiponkadun puolella.
Tänään kalenteri-ikkuna avautuu Reiponkadun puolelle Patalan ikkunaan. Reiponkadulla asui purjelaivakaudella myös merimiehiä, jotka kertoivat Samuli Paulaharjulle elämästään.
Tänään kalenteri-ikkuna avautuu Reiponkadun puolelle Patalan ikkunaan. Reiponkadulla asui purjelaivakaudella enemmän merimiehiä kuin käsityöläisiä, vaikka reipslaakarit ovat antaneet kadulle nimen. Monet heistä kertoivat elämästään Samuli Paulaharjulle, jonka kirjoittama mainio kirja Wanha Raahe julkaistiin vuonna 1925.
Paulaharjun Wanha Raahe -kirja ilmestyi sata vuotta sitten, ja Raahe-seura juhlisti merkkivuotta järjestämällä lukumaratonin. Joulukalenteri osallistuu juhlavuoden viettoon kertomalla tämän ikkunan tekstissä esimerkiksi merimies Matts August Witolinista (1851–1940), joka oli yksi Samuli Paulaharjun haastattelemista vanhoista merenkulkijoista. Vuosia maailman meriä seelannut Witolin oli hyvänä kertojana suurenmoinen merimiesten elämän ja entisajan Raahen muistelija.
Vanhat merenäijät joutuivat monta kertaa keskenään inttämään, kuka heistä oli arvostetuin. Matts August Erikkiläkin (1850–1922) ja vanha Burmanin Kalle-vaari (1820–1895) useasti kinailivat matkoistaan. Erikkilä oli käynyt aina ”Valapparaisosa” asti, mutta Burman oli myöskin käynyt siellä, vieläpä ”Monttuviitesäkin”, josta Erikkilä ei tiennyt mitään.
Samuli Paulaharju Wanha Raahe -kirjassa mainittu Matts August Erikkilä palveli parkki Amphitritella konstapulina vuosina 1874–1877. Hänen talonsa sijaitsi Ämmänkadun ja Reiponkadun kulmassa.
Paulaharju kirjasi merimiesten tarinoita
Kun Reiponkadulla asunut merimies Matts August Witolin (1851–1940) kertoi Samuli Paulaharjulle merimiesten elämästä purjelaivakaudella, hän oli 72-vuotias.
Vuosia maailman meriä seelannut Witolin oli hyvä kertoja. Lisäksi hän lauleskeli pitkään juoksevalla äänellään monta hauskaa laulua. Sävelet merkitsi paperille ylioppilas Erkki Karikoski.
Monet englantilaisilla laivoilla purjehtineet merimiehet osasivat engelsmannin haalaus- ja säntilauluja. Vitolin ja Pyy olivat mestareita laulamaan engelskaa. Matti Aukusti Oravan johdolla haalattiin ja laulettiin: ”What shall we do with a drunken sailor, blow, boys, blow.”
Puoshakaseelarit
Vasta ne olivat oikeita merimiehiä, jotka olivat vuosikausia ajelleet suurilla merillä. Merimies oli sitä ylpeämpi, mitä useamman matkan hän oli tehnyt. Häntä arvostettiin sitä enemmän mitä kauempana hän oli käynyt.
Niitä merimiehiä, jotka purjehtivat vain Suomen rantoja, kutsuttiin puoshakaseelareiksi, koska vedet olivat niin matalia, että pohjaa saattoi puoshaalla sorkkia.
- Et ole käynyt suolaiseen vetteen ees sylykemäsä, saattoi vanha merikarhu sanoa puoshakaseelarille.
Port-Elisabetin poliisi
Myös Etelä-Afrikassa sijaitsevan Kapmaan kaupungit olivat tulleet monelle raahelaiselle merimiehelle tutuiksi. Moni oli ainakin niiden ympäri kiertänyt seelatessaan Ustinjaan.
Matti Aukusti Vitolin oli aikoinaan monta vuotta Port-Elisabetin poliisina. Siellä hän kerran sai nähdä kuulun Thomas Alva Edisoninkin. Suuri mestari esitteli Kimberleyn kaupungille omatekoisia ihmispäitä, jotka vuoroonsa mulkoilivat ja irvistelivät ja lauloivat mestarinsa komennon mukaan ja lopuksi yhteisesti pitivät komean ”konsäärin”. Kimberley oli ensimmäinen kaupunki eteläisellä pallonpuoliskolla, jonka kadut saivat sähkövalot.
Port-Elisabetin kaupungin virkamiehet puhuivat engelskaa, jota Vitolinkin osasi, vaikka sitä ”äänestettiinkin” aivan eri lailla kuin kirjassa oli. Paikallisen alkuperäisväestön kieli sen sijaan oli eriskummallista. Muutamaakin kirjainta lausuttaessa piti kahdella sormella puristaa nenäänsä ennen kuin tuli valmista.
Maailman ihmeitä
Kun merimiehet innostuivat kilvan kehumaan kaukomatkojaan, he selostivat kotiväelleen laivojen purjehtineen niin kauas, että maa ja taivas rupesivat tulemaan lähelle toisiaan. Mastot eivät enää sopineet, iso kaltoppi oli jo katkennut. Oli jo niin täpärällä, että piti kiireesti palata takaisin.
Maailman suurissa satamissa raahelaiset kohtasivat monia kansallisuuksia. Italialaiset hosuivat ja viittilöivät käsillään niin paljon, että raahelaiset tulivat siihen käsitykseen, etteivät he saata pimeässä puhua mitään.
Meksikonlahdella tummahipiäiset miehet lastasivat lankkuja avojaloin, eivätkä varpaat kertaakaan litistyneet lankkujen väliin. Lastaajat lauloivat komeasti englanniksi.
Pyhän maan kansa vaelsi monenvärisissä koreissa koltuissa, kuten nähdään vanhoissa maalauksissa.
Lontoon gangsterit
Eräs merimies muisteli, että Lontoo oli vaarallinen kaupunki, johon olivat pesiytyneet kaikki maailman gangsterit. Saattoi kuulemma sattua, että mies tempaistiin yhtäkkiä porttikongiin ja hän katosi lopullisesti.
Ongelmaan raahelaiset merimiehet olivat keksineet oivan ratkaisun. He nimittäin liikkuivat suurissa laumoissa. Kerrankin oli ollut kolme miestä yhdessä laumassa.
Kajuuttapojasta kapteeniksi
Purjelaivoissa tarvittiin monia eri ammattimiehiä. Kuunarin miehistöön kuului kahdeksan merimiestä. Prikissä tarvittiin tusinan verran työntekijöitä. Ison parkkilaivan tai fregatin miehistössä saattoi puurtaa parikymmentä miestä.
Esimerkkeinä merimiesten ammattikuntaan kuuluneista mainittakoon kapteeni, perämies, styyrmanni, konstapuli, kokki, timperi, puosu, matruusi, jummanni sekä nuori kajuutpoika. Joskus saattoi kajuutpoika vuosien saatossa yletä kapteeniksi asti.
Lähteet: Eija Turunen: Siellä he uinuvat untaan – Haaralan hautausmaa, Samuli Paulaharju: Wanha Raahe 2. painos v. 1965, Komppakujalta Katinhäntään, Kai Snellman: Raahen purjelaivat ja niiden päällystöt 1800-luvulla
Kalenteri-ikkunan koristelija: Raahe-opisto
Lisätietoja
Samuli Paulaharju: Wanha Raahe
Komppakujalta Katinhäntään -kirja