Kustu-vaari istuu piippua poltellen kiikkustuolissa. Takkatuli lämmittää mukavasti. Ulkona paukkuu pakkanen. Kirkkokadulla ikänsä asunut vaari palaa muistoissaan poikavuosiin.
Kustu-vaari istuu piippua poltellen kiikkustuolissa raasun loisteessa. Takkatuli lämmittää mukavasti. Ulkona paukkuu pakkanen. Kirkkokadulla ikänsä asunut vaari palaa muistoissaan poikavuosiin, jolloin poikavarsojen tärkeimpiä talvitöitä olivat mäenlasku ja hiihteleminen.
Raahe on enimmäkseen tasamaata. Mäennyppylät ovat kovin vähäisiä ja sen myötäleet parahultaisia poikasten ja tyttösten ajeltaviksi. Sopivia kelkkamäkiä oli Kustun lapsuudessa kirkon lähimailla kolme.
Kirkkokadun ja Saaristokadun kulmassa merimies Matti Luodon talon luona oli Pitzéninmäki, josta saattoi, varsinkin jos mäki oli jäädytetty, hyvähuilurilla kelkalla lasketella alas Kirkkokatua aina Kirkonlahdelle asti.
- Mitä enempi vauhtia, sen parempi, Kustu muistelee itsekseen. Hän muistaa kuulleensa, että kulmatontilla oli asunut hattumaakari Tuomas Pitzén (1787-1860) ja siitä mäki oli saanut nimensä.
Toinen poikaviikareille mieluinen mäki oli Ämmänkadulla. Ämmänmäkeä eli Limperinmäkeä laskettiin merimies Mikkel Lindbergin talon ohitse Reiponkadun poikki vainioita kohden. Kirkon takana, kellarien luona, oli jyrkkä hyppyri, josta huilauteltiin alas yli Reiponkadun Hanskin ja Hassin kartanoiden lävitse, Montanin pihalle taikka päin talon seinää, ellei osattu ajaa portista.
- Hanskiska kyllä oli mökinmaastaan äkänen, haukku meitä viattomia laskijoita ja syyti kahavinporoja pihalleen kelekkatielle. Mutta ei me siitä välitetty, lasketeltiin vaan menemään, vaari naureskelee itsekseen, kun muistaa kuinka äkäinen oli Montanin ukkokin, varsinkin silloin, kun laskea jymäytettiin hänen seinäänsä. Pojat olivat poikia.
– Ei me pahankurisia oltu, mitä nyt vähän semmoisia viliperin sorttisia, hän puolustautuu muistellessaan.
Kolmas mäki oli Brahenkadulla. Se oli Jemtaalinmäki Saaristokadulta Kirkonlahdelle päin, ja sitäkin poikavarsat toisinaan laskivat.
- Niin, ja oli vielä Rantakadun puolessa Montininmäki, mutta sielä ei kelekoilla laskettu, – sielä vain Montinin kellarisa ja kellarin päällä aikamiehet laskettelivat ryyppyjä, vaarilla muistuu mieleen. Tämä mäki ei ollut pikku poikia varten.
Posliinikoirat kököttävät piirongin päällä. Kustu oli tuonut ne Englannista nuorena merimiehenä. Vuosikymmenien ajan niiden paikka oli ollut akkunalla. Siinä ne olivat viestittäneet naapureille hänen merimatkoistaan. Koirien asennosta olivat ohi kulkijat tienneet, oliko hän saanut pestiä merille vai ei. Nyt ne viettävät eläkepäiviä yhdessä Kustun kanssa.
Kustun ura merimiehenä oli alkanut 10-vuotiaana, kun hän oli ottanut ensimmäisen pestinsä kajuutpoikana erään laivapatruunin fregattiin.
- Se oli kova koulu, vaari tuumii itsekseen ja lisää puita takkaan. Kajuutpoika piti kahdeksan markan kuukausipalkasta puhtaana kajuutat ja kapelkatit. Hän kantoi ruoan kapiisista pöytään ja oli keittiössä kokin apulaisena, vieläpä viskeli kapteenin koiran sonnat kannelta mereen. Kajuutpoika Kustusta tuli seuraavassa herneen otossa jummanni, sitten taas matruusi.
- Laiva oli kova miesten työmaa. Kyllä me vanahat merenmiehet tiijettiin, mille viralle lähettiin, ku astuttiin laivaan, mutta maajalasa ei silti pysytty. Nyt kolottaa ronkkia ja askel on lyhyt, vaari tunnustaa.
Merellä oli meren laki, joka ei leikkiä tuntenut. Eikä siinä astiassa ollut kuusikkoon asiaa, eikä päässyt juoksemaan pakoon, jos oli jotakin rötöstä tehnyt. Ei siellä auttanut ruveta turskeilemaan eikä suutaan purruttamaan, vaikka kuinka häijysti olisi kohdeltu. Ei eletty merellä niin kuin elettiin maalla.
Ellei muuta työtä ollut, saattoi häijy kapteeni tai perämies määrätä miehen vaikka luuta olalla kävelemään kannella.
Ruoan runsaus ja miesten kylläisyys oli melkein kokonaan kapteenin käsissä. Raahessakin oli joitakuita nälkälaivoja, joiden kapteeni kiusasi miehiänsä vähällä ja huonolla ruoalla ja pienillä leipäannoksilla. Joskus merenväki sai syödä matoista leipää taikka pistellä engelskapiskettejä, joissa oli toukkaa, niin että keltaisia nokkia vain nousi kuoren alta, kun pani pisketin lämpöisen kamiinan reunalle.
Joulu lähestyy.
- Mikäpä hätä täsä lämpimäsä pirtisä on ootella kristikunnan suurta juhulaa, vaari miettii. Hän palaa muistoissaan aavalle merelle ja muistaa erään mukavan joulun:
Kapteeni antoi jouluaattona miehille hyvää jamaikarommia, joka oli vähän niin kuin sakiaa oikein. Siitä kun sekoitti kuumaan veteen sokerin kanssa totia, niin kyllä sai tuntea, ettei mikään ollut niin lämmittävää kuin jamaikarommitoti. Keikkuvassa skanssissakin (majoitustila laivalla), tuhansien meripenikulmien päässä rakkaasta Raahesta, tuntui olevan kotoinen ja lämmin jouluaaton ilta.
- Wiskii laif foo män, miehet laulelivat ja sekoittivat uusia laseja. Kustu-vaari kuppasee mökissä itsekseen.
– Taijanpa sekotella kuuman rommitotin.
Tekstissä on käytetty lähteenä ja osittain lainattu Samuli Paulaharjun Wanha Raahe -kirjaa.
Lisätietoja
Samuli Paulaharju: Wanha Raahe